Tähänhän saisi jutelma päättyäkin. Mutta kenties joku lukijoista tahtonee tietää, mitä itsekukin tässä esittämistämme henkilöistä tekee nyt, nyt paraillaan. Me olemme valmiit tyydyttämään hänen toivomuksensa.
Anna Sergêjewna on äsken mennyt naimisiin, ei rakkaudesta, vaan vakaumuksesta. Hänen miehensä on Venäjän tulevaisia toimimiehiä, sangen älykäs, lain-oppinut, jolla on terävä, käytännöllinen äly, luja tahto ja huomattava puhelahja. Hän on vielä nuori, hyväntahtoinen ja kylmä kuin jää. He elävät erittäin hyvässä sovussa keskenään ja saavuttavat vielä kukaties onnenkin … kukaties rakkaudenkin.
Vanha ruhtinatar kuoli ja joutui jo kuolinpäivänä unohduksiin.
Kirsânowit, isä poikineen, elävät Mârjinossa. Heidän taloudelliset asiansa alkavat korjaantua. Arkâdista on tullut innokas maanviljelijä, ja "farmi" tuottaa nyt melkoisia tuloja. Nikolai Petrôwitsh on päässyt sovinto-oikeuden jäseneksi ja puuhaa kaikesta voimastaan, alinomaa ajellen ympäri piirikunnassa ja pitäen pitkiä puheita; hän näet on sitä mieltä, että musikka pitää "saada järkiinsä", se on: hänelle pitää toistamistaan toistella samoja sanoja, kunnes toinen ihan väsyy. Mutta eipä hän, totta puhuen, sittenkään tyydytä sivistyneitä tilan-omistajia, jotka vuoroin uhkeasti, vuoroin surumielisesti puhuvat mansipationista (lausuen tuon 'an' nenäänsä), eikä hän tyydytä sivistymättömiäkään tilan-omistajia, jotka kursailematta haukkuvat "tätä munsipatsuonia". Liiaksi hän on pehmeä niin toisille kuin toisillekin.
Kâtjerîna Sergêjewnalle on syntynyt poika, Kolja. Mitja se juosta piipottelee jo reippaasti ja puhuu paasuaa paljon.
Fênitshka, Feodôsia Nikolâjewna ei rakasta — miehensä ja Mitjan jälkeen — ketään niin palavasti kuin kälyänsä, ja kun Kâtja istahtaa pianon ääreen, silloin hän olisi valmis istumaan hänen vieressään päivän umpeen.
Sananen Pjotristakin. Hän on typeryyttään ja mahtavuuttaan ihan pökkelöitynyt. Hän ei käytä enää tavun alussa kovaa t:tä ja sanoo siis dämä ja duttava. Mutta naimisissa on hänkin ja saanut kelpo myötäjäiset. Hänen vaimonsa on kaupungin kaalitarhurin tytär, joka oli ennättänyt antaa rukkaset kahdellekin kosijalle siitä syystä vain, ett'ei heillä ollut taskukelloa, mutta Pjotrilla oli muutakin kuin kello, — hänellä oli kiiltävät batinitkin.
Dresdenissä, Brühlin terrassilla, kello kahden ja neljän välillä, siis kaikkein fashionablisimpaan kävelyaikaan, teille saattaa tulla vastaan muuan herra, noin viidenkymmenen vanha, aivan harmaissa jo. Näyttää siltä kuin häntä vaivaisi leini, mutta kaunis mies hän on yhä vieläkin, käy hienossa puvussa, ja koko hänen ryhdissään asuu tuo omituinen leima, jonka ihminen saa ainoastaan pitkällisen oleskelun kautta yhteiskunnan ylhäisimmissä piireissä. Se on Pâvel Petrôwitsh. Hän läksi Moskovasta ulkomaille terveyttään parantamaan ja asettui Dresdeniin, jossa nyt seurustelee enimmäkseen englantilaisten ja sinne poikkeavain venäläisten kanssa. Englantilaisten seurassa hän käyttäytyy varsin säveästi, melkein vaatimattomasti, ei kumminkaan ilman arvokkaisuutta. Hän on heidän mielestään kuivanpuoleinen herra, mutta he kunnioittavat hänessä kumminkin täydellistä gentlemania, "a perfect gentleman".
Venäläisten kanssa hän on vilkkaampi, purkaa sappeaan, ivaillen itseänsä ja härnäillen muita; mutta tuo kaikki käy häneltä niin miellyttävästi, sekä etenkehdaten että säädyllisesti. Hän kannattelee slavofiilista suuntaa: sehän on ylhäisessä maailmassa nykyjään très distingué. Venäläistä kirjallisuutta hän ei lue lainkaan, mutta kirjoituspöydällään on hänellä hopeainen tuhkakuppi musikan niinivirsun muodossa. Meikäläiset turistit ovat hyvin kärkkäät hännystelemään häntä. Matvei Iljítshkin, joka oli sen-aikuisen oppositionin miehiä, teki kaikessa mahtavuudessaan visitin hänelle. Sikäläisten kanssa hän tosin ei paljoa seurustele, mutta he osoittavat hänelle melkein hartaudenomaista kunnioitusta. Saada pääsylippu hovikapellaan tai teatteriin, — eihän sitä kukaan kykene hankkimaan niin helposti ja nopeasti kuin der Herr Baron von Kirsânoff. Hyvää hän tekee voimiansa myöten yhä nytkin; välisti hän vieläkin pitää hiukan melua: ilmankos hän olikin leijona aikoinaan. Mutta raskaalta tuntuu hänestä elämä … raskaammalta kuin itse luuleekaan… Maksaa vain katsahtaa häneen, kun hän venäläisessä kirkossa seisoo jossain syrjässä, seinään nojaten, ajatuksissaan, liikahtamatta, huulet katkerassa puristuksessa … ja siinä hän sitten äkkiä herää mietteistään ja alkaa melkein huomaamattomasti tehdä ristinmerkkiä rintaansa.
Rouva Kúkshin joutui ulkomaille hänkin. Hän oleskelee nykyjään Heidelbergissa, tutkistellen siellä — ei luonnontieteitä enää, vaan arkkitehtuuria, jossa hän, oman puheensa mukaan, on keksaissut uusia lakeja. Hän hieroo edelleenkin tuttavuutta ylioppilaitten kanssa, semminkin nuorten venäläisten fyysiikojen ja kemistien kera, joita vilisemällä vilisee Heidelbergissa. Nämä herrathan ne ensi alussa herättivät naiiveissa saksalaisissa professoreissa ihmettelyä terveellä älyllään, mutta nyttemmin ihmetyttävät näitä samoja professoreita täydellisellä toimettomuudellaan ja perinjuurisella laiskuudellaan.