Täsmälleen kello kolme kaikki astuivat pöytään. Mitja sai siinä sijansa hänkin. Hänellä oli jo oma hoitajansa, brokaadi-tanu päässä. Pâvel Petrôwitsh istui Kâtjan ja Fênitshkan välissä; "miehet" olivat sijoittuneet itsekukin vaimonsa viereen.
Ystävämme olivat muuttuneet viime aikoina: näytti kuin olisivat pulskistuneet, vakaantuneet. Pâvel Petrôwitsh se yksin oli laihtunut, mutta sekin loi vain enemmän siroutta hänen luisevain piirteittensä grandseigneur'imäisyyteen… Muuttunut oli Fênitshkakin. Uudessa silkkileningissä, leveä samettikoriste nivuksilla, kultakäädyt kaulassa, hän istui kunnioittavasti liikkumatonna, kunnioittavasti omaan itseensä nähden ja kaikkiin nähden, mikä hänen ympärillään oli, ja myhähdellen, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "suokaa anteeksi, mutta minkäs minä sille mahdan!" Eikä hän yksin, vaan kaikki muutkin myhähtelivät ikäänkuin anteeksi pyydellen. Kaikista tuntui hiukan tukalalta ja hiukan alakuloiselta, mutta itse asiassa sangen hyvältä. Itsekukin osoitti hauskalla huomaavaisuudella palveluksia toiselleen, ikäänkuin kaikki olisivat suostuneet näyttelemään jotain kodikasta komediaa. Kâtja oli kaikista levollisin. Luottavasti hän katsahteli ympärilleen, ja Nikolai Petrôwitsh oli mielistynyt häneen aivan hurjasti, sen saattoi huomata. Loppupuolella ateriaa hän nousi ylös, tarttui pikariinsa ja kääntyi Pâvel Petrôwitshin puoleen:
— Sinä jätät meidät … sinä jätät meidät nyt, veli armas, — aloitti hän; — tietysti joksikin aikaa vain; mutta min'en kumminkaan saata olla julkilausumatta sinulle, että minä … että me … mikäli minä … mikäli me… Jaa, semmoista se on, kun ei ihminen osaa pitää puhetta. Arkâdi, pidä sinä.
— Ei, isä, en minä ole valmistautunut.
— Mutta minäpä olin! No niin, salli nyt, veli hyvä minun vain syleillä sinua, toivottaa sinulle kaikkea hyvää, ja palaja pian tänne taas.
Pâvel Petrôwitsh suuteli jokaista, Mitjaa tietysti kanssa. Fênitshkalta hän sitä paitsi suuteli kättä, jota toinen ei vielä osannut ojentaa asianmukaisella tavalla. Uudestaan täytettyä pikaria tyhjentäessään Pâvel Petrôwitsh virkkoi, syvästi huoaten:
— Olkaa onnellisia, ystäväni! Farewell!
Tämä englantilainen loppuliraus jäi muilta huomaamatta, mutta kaikki tunsivat liikutusta sydämessään.
— Bazârowin muistoksi, — kuiskasi Kâtja miehellensä, kilistäen hänen kanssaan. Vastaukseksi Arkâdi puristi lujasti hänen kättään, mutta ei rohjennut ääneensä esittää tätä maljaa.
* * * * *