Pâvel Petrôwitsh pyörähti verkalleen kantapäällään ja astui verkalleen ulos. Nikolai Petrôwitsh seurasi häntä.
— Onko hän tuollainen aina? — kysyi Bazârow tyynesti Arkâdilta, heti kuin ovi oli sulkeunut veljesten jälkeen.
— Kuule, Jevgêni! Kovinhan sinä tylysti kohtelit setää, — muistutti
Arkâdi, — sinä loukkasit häntä.
— Vielä minä tässä rupeaisin hemmottelemaan noita maalais-aristokraateja! Itserakkauttahan tuo on, leijonan tapoja, pöyhkeyttä. Olisi pysynyt omalla alallaan Pietarissa, koska kerran on rakenteeltaan sellainen… Mutta jääköön mies rauhaan minulta! Minä löysin suolta jotenkin harvinaisen koppakuoriaisen, nimeltä sukeltaja, Dytiscus marginatus, tunnethan? Minä näytän sen sinulle.
— Minä lupasin kertoa sinulle hänen historiansa, — alkoi Arkâdi.
— Koppakuoriaisenko?
— Ole nyt, Jevgêni! Setäni historian. Saat nähdä, ett'ei hän ole sellainen kuin mielessäsi kuvailit. Hän ansaitsee pikemmin sääliä kuin ivaa.
— Mahdollista, mutta miksikäs sinä hänestä niin paljon huolehdit?
— Pitää olla oikeamielinen, Jevgêni.
— Minkä johdosta niin?