— Johan minä tein teille tiedoksi, ett'en minä usko mihinkään. Ja mitäs sitten tiede on, tiede yleensä? On tieteitä, niinkuin on ammattejakin ja toimia, mutta tiedettä yleensä ei ole olemassakaan.
— Hyvä, varsin hyvä. Entäs mitä sitten tulee tuommoisiin, ihmis-oloissa tavaksi tulleisin säännöksiin, olettekos te niihinkin nähden kielteisellä kannalla?
— Kuulusteluako tämä on, vai? — kysäsi Bazârow.
Pâvel Petrôwitsh kalpeni hiukan… Nikolai Petrôwitsh katsoi velvollisuudekseen puuttua puheesen.
— Tästä asiasta me vielä joskus keskustelemme teidän kanssanne likemmälti, rakas Jevgêni Vasiljítsh. Saamme kuulla teidän mielipiteenne ja sanomme omammekin. Minä puolestani olen iloinen siitä, että te tutkitte luonnontieteitä. Olen kuullut Liebigin tehneen ihmeellisiä keksinnöltä pellonlannoituksen alalla. Te voisitte olla apuna minulle agronomillisissa töissäni: te voisitte antaa minulle jonkun hyödyllisen neuvon.
— Varsin kernaasti, Nikolai Petrôwitsh; mutta pitkä on meillä matka Liebigiin. Ensin pitää oppia aakkoset ja sitten vasta käydä käsiksi kirjaan. Mutta me emme tunne vielä iitäkään, vaikka vastaan tulisi.
"Nihilisti sinä olet kuin oletkin", arveli itsekseen Nikolai
Petrôwitsh.
— Sallikaa minun kumminkin kääntyä puoleenne, jos tarvis vaatii, — lisäsi hän ääneen. — Mutta nyt, veli hyvä, lienee meidän aika mennä keskustelemaan voudin kanssa.
Pâvel Petrôwitsh nousi tuoliltaan.
— Niin, niin, — puheli hän, kehenkään katsomatta, — ylen on paha, kun on elänyt viisisenkin vuotta maaseudulla, kaukana suurista älyniekoista! Tomppeliksi sitä tulee kuin tuleekin. Mies koettaa säilyttää muistossaan, minkä ennen on saanut opituksi, mutta äläst! Kaikki tuo olikin pelkkää jonninjoutavaa; nyt saat tietää, ett'eivät järkevät ihmiset moisilla turhilla asioilla enää päätänsä vaivaakaan, saat kuulla olevasi narri ja nahjus. Mitäs tehdä! Nuoriso näkyy todellakin olevan viisaampi meitä.