— Tämähän on erittäin kiitettävää itsensä kieltämystä, — virkkoi Pâvel Petrôwitsh, oikaisten itsensä suoraksi ja heittäen päätään taaksepäin. — Mutta Arkâdi Nikolajewitsh tässä vast'ikään tiesi kertoa, ett'ette te tunnusta mitään autoriteeteja. Ettekö usko niihin?
— Mitäs minä niitä rupeaisin tunnustamaan? Ja mihinkä minun pitäisi uskoa? Jos minulle sanotaan jotain, mikä on oikein, niin minä suostun, siinä kaikki.
— Ja ainako ne saksalaiset sitten semmoista sanovat, mikä on oikein? — tokaisi Pâvel Petrôwitsh, ja hänen kasvoilleen nousi niin vieras, niin kaukainen ilme, että olisi luullut hänen kohonneen jonnekin loitos, pilventakaisiin korkeuksiin.
— Eivät kaikki, — vastasi Bazârow, hiukan haukotellen. Hänen ei nähtävästikään tehnyt mieli jatkaa sanakiistaa.
Pâvel Petrôwitsh vilkaisi Arkâdiin, ikäänkuin sanoen: "Kyll' on kohtelias, tuo sinun ystäväsi."
— Mitä taas minuun tulee, — alkoi hän puhua jonkinmoisella ponnistuksella, — niin minä, vaivainen syntinen, en noita saksalaisia kovinkaan suvaitse. Venäläisistä saksalaisista en nyt puhukaan; tietäähän sen, mitä lintuja ne ovat. Mutta ei ne saksalaisetkaan saksalaiset minua miellytä. Entiset, ne vielä menee miten kuten mukiin: niillähän oli Schillerit … vai mitä ne oli … ja Göthet… Velimies se on heille suunnattoman suosiollinen… Mutta nyt ei heillä ole muuta kuin jotain kemistejä ja materialisteja…
— Kunnon kemisti onkin kymmenen kertaa hyödyllisempi kuin mikään runoilija, — keskeytti Bazârow.
— Vai niin! — virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nostaen hiukan silmäkulmiansa, ikäänkuin uneen uupumaisillaan. — Ette siis tunnusta taidetta?
— Kyllä, jotain tuollaista kuin "Rahan-ansaitsemisen taito" tai "Ei ole enää haemorroideja!" — huudahti Bazârow, ylenkatseellisesti naurahtaen.
— Jaa-a, jaa-a. Vai niin te vain suvaitsette laskea leikkiä? Kaiken tuon te siis hylkäätte? Olkoon menneeksi. Te uskotte siis ainoastaan tieteesen?