Pâvel Petrôwitsh ei vastannut tuohon mitään, kääntyihän vaan pois, koettamatta kumminkaan saada veljeänsä luopumaan moisista luuloista.
Veljensä huoneesta tultuaan, hän läksi astumaan kartanon etu- ja takaosan välistä käytävää myöten ja tultuaan erään matalan oven eteen, pysähtyi miettiväisenä, kieritteli viiksiänsä ja kolkutti oveen.
— Kuka siellä? Käykää sisään! — kuului Fênitshkan ääni.
— Minä, — virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja avasi oven.
Fênitshka kavahti pystyyn tuolilta, jossa hän oli istunut lapsi sylissä. Annettuaan sen lapsentytölle, joka heti kohta vei sen pois, hän pikimmältään korjasi huiviansa.
— Suokaa anteeksi, jos häiritsin, — sanoi Pâvel Petrôwitsh, katsomatta häneen. — Minä olisin vaan pyytänyt … tänään on luullakseni asiata kaupunkiin … pyytänyt, että käskisitte ostamaan minulle viheriäistä teetä.
— Kyllä, — vastasi Fênitshka; — kuinka paljon suvaitsette?
— Puoli naulaa riittänee yllinkyllin… Teillähän näkyy täällä olevan uutta — lisäsi hän, heittäen ympärilleen pikaisen silmäyksen, joka kosketti Fênitshkankin kasvoja. — Uutimet ikkunoissa, tarkoitan, — selitti hän, huomattuaan, ett'ei toinen häntä ymmärrä.
— Jaa, niin, uutimet kyllä. Nikolai Petrôwitsh hyvällä hyvyyttään lahjoitti ne meille. Johan ne on olleet kauan aikaa akkunoissa.
— Kauanpa aikaa minäkin olen ollut käymättä teillä. Täällä näyttää olevan sangen mukavaa.