— Nikolai Petrôwitshin suosiosta, — kuiskasi Fênitshka.
— Onko teidän parempi olla täällä kuin entisessä vanhassa kylkirakennuksessa? — kysäisi Pâvel Petrôwitsh kohteliaasti, mutta vähääkään myhähtämättä.
— Parempi on, tiettävästi.
— Kukas sinne pantiin teidän sijaanne?
— Siell'on pesijät nyt.
— Vai niin!
Pâvel Petrôwitsh vaikeni.
"Nyt se kai lähtee", arveli Fênitshka itsekseen, mutta eipä hän lähtenytkään. Fênitshka seisoi hänen edessään kuin suolapatsas, hiljalleen nyppien sormiaan.
— Miksikäs te käskitte viedä poikanne pois? — virkkoi Pâvel Petrôwitsh vihdoin. — Minä olen hyvin lapsirakas; näyttäkääs se minulle.
Fênitshka punastui; hän kävi hämille ja ihastui yhtaikaa. Hän pelkäili Pâvel Petrôwitshia, joka tuskin koskaan oli puhellut hänen kanssaan.