— Eiköhän kahdeksannelle jo, Feodôsia Nikolâjewna? — virkkoi
Dunjâsha hiukan arkaillen.
— Eihän toki! Seitsemännelle. Mitäs sinä nyt! — Lapsi rupesi taas nauramaan, käänsi sitten huomionsa arkkuun ja tarttui äkkiä koko kourallaan äitiään nenään ja huuliin. — Vallaton veitikka! — puheli Fênitshka, vetämättä kasvojaan pois pojan kourasta.
— Hän on veljeni näköinen, — huomautti Pâvel Petrôwitsh.
"Kenenkäpäs se olisikaan näköinen?", ajatteli Fênitshka.
— Niin, niin, — puheli Pâvel Petrôwitsh ikäänkuin itsekseen; — ihan velimiehen näköinen.
Hän loi Fênitshkaan tarkan, melkein murheellisen katseen.
— Setä se on, — virkkoi Fênitshka, nyt jo kuiskaamalla.
— Kas, Pâvel! Täälläkös sinä oletkin? — kuului äkkiä Nikolai
Petrôwitshin ääni.
Pâvel Petrôwitsh kääntyi kiireesti ympärinsä, kulmiaan rypistäen, mutta veli katsahti häneen niin iloisasti, niin kiitollisena, että toisen täytyi väkisinkin myhähtää hänelle.
— Sinullahan on koko pulska poika, — sanoi hän, kelloonsa katsahtaen. — Minä poikkesin tänne puhumaan teestä…