Ja sen sanottuaan Pâvel Petrôwitsh läksi pois, varsin levollinen ilme kasvoissa.
— Itsestäänkö hän tuli? — kysäisi Nikolai Petrôwitsh Fênitshkalta.
— Itsestään tulivat; oveen kopauttivat ja tulivat sisään.
— Entäs Arkâsha? Eikö hän ole enää käynyt sinun luonasi?
— Eivät ole. Enköhän minä muuta tuonne kylkirakennukseen, Nikolai
Petrôwitsh?
— Miksi niin?
— Eiköhän se olisi parasta ensi aluksi?
— Nnno … eipä sentään, — äännähti Nikolai Petrôwitsh, änkytellen ja otsaansa hieraisten. — Kun olisi ennen… No terve, sinä mötys, — virkkoi hän sitten, äkkiä vilkastuen, lähestyi lasta ja suuteli häntä poskeen. Senjälkeen hän, kumartui hiukan ja kosketti huulillaan Fênitshkan kättä, joka kuulsi valkoisena kuin maito Mitjan punaisen paidan päällä.
— Nikolai Petrôwitsh! Mitäs te nyt? — sopotti Fênitshka, laskien silmänsä maahan, mutta kohottaen ne jälleen ylös… Soma oli hänen silmäinsä välke, hänen katsellessaan kulmainsa alta ja naurahdellen lempeästi ja hiukan typerästi.
* * * * *