Nikolai Petrôwitsh oli tutustunut Fênitshkaan seuraavalla tavalla.
Kerran, noin kolme vuotta sitten, hän oli matkoillaan yöpynyt majataloon eräässä kaukaisessa maaseutukaupungissa. Odottamattoman mielihyvän teki hänelle erinomainen järjestys siinä huoneessa, minkä oli saanut, ja sänkyvaatteiden puhtaus. "Saksalainenkohan täällä lieneekin emäntä?" iski hänen mieleensä. Mutta emäntänä olikin venakko, noin viidenkymmenen vanha vaimo, siistissä puvussa, kasvot somat ja puhe arvokasta. Nikolai Petrôwitsh puuttui pakinoille hänen kanssaan, teetä juodessaan, ja varsin hyvän vaikutuksen häneen emäntä tekikin.
Nikolai Petrôwitsh oli siihen aikaan vast'ikään muuttanut uuteen maakartanoonsa, jossa ei tahtonut pitää äärellään maaorjia, vaan haeskeli palkkaväkeä. Emäntä puolestaan valitteli matkustajain vähyyttä ja kallista aikaa. Nikolai Petrôwitsh tarjosi hänelle silloin emännöitsijän paikan hovissaan, ja toinen suostuikin. Hänen miehensä oli kuollut jo kauan sitten, jätettyään äidin huostaan ainoan tyttären, Fênitshkan.
Parin viikon kuluttua Arina Sâvishna (se oli uuden emännöitsijän nimi) muuttikin tyttärineen Mârjinoon ja asettui asumaan kylkirakennukseen. Nikolai Petrôwitsh näytti osanneen oikeaan. Arina pani talon hyvään järjestykseen. Fênitshkasta, joka silloin jo oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ei puhunut talossa kukaan, eikä häntä kukaan nähnytkään, hän kun eleli hiljalleen ja yksikseen. Sunnuntaisin vain Nikolai Petrôwitsh huomasi pitäjän kirkossa, jossain syrjäisessä paikassa, hänen vaikeitten kasvojensa profilin.
Näin kului toista vuotta.
Aamulla kerran Arina tuli isäntänsä huoneesen ja, tehtyään tavanmukaisen syvän kumarruksen, kysyi, eikö hän voisi auttaa hänen tytärtään, jolle kipinä uunista oli lentänyt silmään. Nikolai Petrôwitsh, niinkuin muutkin kotona-kykkijät, harjoitti tautien parantelemista; olipa hankkinut taloonsa homeopaatillisen apteekinkin. Hän käski Arinan tuoda sairaan heti sisään. Fênitshka, kuultuaan herran kutsuvan häntä luokseen, säikähti pahanpäiväiseksi, mutta seurasi sentään äitiänsä. Vietyään hänet akkunan eteen, Nikolai Petrôwitsh otti häntä molemmin käsin päästä, tutki tarkoin tuon punaisen, tulehtuneen silmän ja valmisti hänelle samassa omin käsin haudevettä, repäsi sitten nenäliinansa ja neuvoi, mitenkä hautoa. Fênitshka kuunteli häntä loppuun asti ja aikoi lähteä tiehensä.
— Suutele toki herran kättä, tyttö riepu! — sanoi Alina hänelle.
Mutta Nikolai Petrôwitsh ei sallinut hänen suudella kättä, vaan joutui hämille itsekin ja suuteli tyttöä kumartuneesen päähän jakauksen kohdalle.
Fênitshkan silmä parani pian, mutta se vaikutus, minkä hän oli isäntäänsä tehnyt, ei hälvennyt niinkään pian. Yhä vain Nikolai Petrôwitshin silmissä kuvastuivat nuo puhtaat, hennot, arasti kohotetut kasvot; hän tunsi kämmeniensä koskettelevan tuota pehmeätä tukkaa, näki nuo viattomat, puoleksi avonaiset huulet, joitten välitse helmimäiset hampaat kosteina väikähtelivät päivänvalossa. Hän rupesi entistä tarkkaavammin katselemaan häntä kirkossa ja koetti päästä puheisin hänen kanssaan.
Fênitshka vierasti häntä ensi alussa. Niinpä kerrankin, kun Nikolai Petrôwitsh kohtasi hänet kapealla, tuuhean ruispellon kautta kulkevalla polulla, hän puikahti piiloon korkeakortiseen, sankkaan peltoon, jossa rukiinen juurella kasvoi tiheässä ruiskukkia ja koiruohoa. Nikolai Petrôwitsh huomasi hänen päänsä kortten kultaisen verkon lävitse, josta hän katsella kurkisteli kuin pikku eläin.