— Hyvää iltaa, Fênitshka! — huusi hän tytölle lempeällä äänellä. —
En minä pure.
— Jumal' antakoon! — kuiskasi toinen, tyyssijaansa jättämättä.
Vähitellen hän alkoi tottua Nikolai Petrôwitshiin, vaikka yhä vieläkin pelkäili hänen läsnäollessaan, kunnes Arina, hänen äitinsä, äkkiä kuoli koleraan. Minnekä oli tyttö nyt joutuva? Hän oli perinyt äidiltään rakkauden järjestykseen, järkevyyteen ja arvokkaisuuteen, mutta olihan hän vielä niin nuori, niin yksinäinen. Nikolai Petrôwitsh itse oli niin hyväntahtoinen, siivo…
Tarpeetonta on kertomusta enää jatkaa…
— Vai tuli se veli noin vaan? — tiedusteli Nikolai Petrôwitsh. —
Oveen kolkutti ja astui sisään?
— Niin.
— No se on hyvä se. Annas kun hypittelen Mitjaa. Ja Nikolai Petrôwitsh rupesi hypittelemään poikaa melkein lakeen saakka. Kovin oli pienonen itse siitä hyvillään, mutta levoton oli äiti. Joka kerta kuin poikanen lennähti ylös, joka kerta hän ojensi kätensä lapsen paljastuneita jalkoja kohti.
Mutta Pâvel Petrôwitsh palasi uhkeaan kabinettiinsa. Seinillä oli sirot, omituisen väriset tapetit, kirjavalla persialaisella matolla riippui ampuma-aseita; huonekalut olivat pähkinäpuusta, tummanvehreällä shaggilla päällystetyt; kirjakaappi oli vanhaa tammea, renaissance-stiiliä, komealla kirjoituspöydällä seisoi pieniä pronssisia statuetteja; nurkassa kamini-uuni. Hän heittäysi seljälleen sohvalle, pani kätensä niskan taa ja katseli liikahtamatta, melkein epätoivoisena kattoon. Lieneekö hän sitten tahtonut itse seiniltäkin kätkeä, mitä hänen kasvoillansa ilmenee, vai mikä lienee ollut syynä, mutta hän nousi, veti raskaat uutimet akkunain eteen ja heittäytyi sohvalle jälleen.
IX.
Samana päivänä Bazârowkin tutustui Fênitshkaan. Bazârow oli Arkâdin kanssa kävelyllä puutarhassa, selitellen ystävälleen, miksikä eivät kaikki puut ole ottaneet juurtuakseen, varsinkaan pienet tammet.