— Tänne pitäisi istuttaa enemmän hopeapoppeleita ja kuusia, vaikkapa lehmuksiakin, ja panna ruokamultaa lisää. Tuo lehtimaja, katsos, se on menestynyt hyvin — lisäsi hän — sillä akaasia ja syreni ne ovat kelpo poikia ne, eivät kysy hoitoa. Mutta … siellähän on joku! Lehtimajassa istui Fênitshka Dunjâshan ja Mitjan kanssa. Bazârow pysähtyi, mutta Arkâdi nyökäytti Fênitshkalle päätä, niinkuin vanha tuttava ainakin.
— Kuka se on? — kysyi Bazârow, heti kuin oli kuljettu lehtimajan ohi. — Soma naikkonen!
— Kumpaisestako sinä puhut?
— Tietty se, kestä; yksihän siellä oli soma.
Aina väliin hämilleen joutuen Arkâdi kertoi hänelle lyhyesti, ken
Fênitshka on.
— Ahaa — virkkoi Bazârow. — Näkyypä sinun isäsi tietävän, mikä on vettä mikä mettä. Hän on reipas poika kerrassaan, tuo sinun isäsi; hän miellyttää minua, miellyttää totta maar niinkin. Mutta pitäähän sitä tutustua, — lisäsi hän, kääntyen lehtimajalle päin.
— Jevgêni! — huudahti säikähtäneenä Arkâdi hänen jälkeensä. — Ole,
Herran tähden varovainen!
— Ole huoleti, — vastasi Bazârow, — me ollaan monessa liemessä keitettyä väkeä; ei sitä niinkään pelkkiä maamoukkia olla.
Fênitshkaa lähestyessään hän otti lakin päästään.
— Sallikaa minun esitellä itseni, — alkoi hän, kumartaen kohteliaasti. — Arkâdi Nikolâitshin ystävä ja vallan sävyisä mies.