Fênitshka nousi seisomaan ja katseli häntä arasti.
— Tuopas on kerrassaan sievä lapsi, — jatkoi Bazârow. — Olkaa huoleti, ei mull' ole silmät noidan silmät. Miksikäs sillä posket noin hehkuu? Hampaitako saa?
— Niin, — vastasi Fênitshka, — neljä on jo puhjennut, ja nyt on ikenet taas pöhössä.
— Näyttäkääs … älkää peljätkö; minä olen tohtori. Bazârow otti lapsen syliinsä, ja kovin kummastelivat niin Fênitshka kuin Dunjâshakin, ett'ei poika pyristellyt vastaan eikä ensinkään vierastanut.
— Jaha, jaha… Kaikki on niinkuin olla pitää: poika saa uhkeat hampaat. Jos mitä joskus sattuu, pankaa sana minulle. Oletteko te itse terve?
— Terve olen, Jumalan kiitos.
— Jumalan kiitos; sehän onkin paras kaikista. Entäs te? — lisäsi
Bazârow, kääntyen Dunjâshaan.
Dunjâsha, tyttönen tuikea tuvassa ja rasavilli tanhualla, tirskautti vaan, eikä vastannut mitään.
— No niin. Tuoss'on pulska prinssinne. Fênitshka otti pojan syliinsä.
— Että hän viihtyi teillä niin hyvin! — virkkoi hän puoliääneen.