— Minulla viihtyy lapset aina, — vastasi Bazârow; mull' on tiedossani taika semmoinen.
— Lapset tuntee kyllä, kuka heitä rakastaa, — huomautti Dunjâsha.
— Se on vissi se, — vahvisti Fênitshka. — Niinkuin Mitjakin: välisti ei menisi vieraan syliin, ei vaikka.
— Entäs minun? — kysäsi Arkâdi, joka oli seisonut kotvan aikaa taampana ja nyt läheni lehtimajaa.
Hän kurotti kätensä Mitjaa kohti, mutta poikanen kääntyi pois ja rupesi uikuttamaan. Fênitshka joutui hämille.
— Kylläpähän tulee vielä, jahka tottuu, — virkkoi Arkâdi suopeasti.
Ystävykset läksivät lehtimajasta.
— Mikä hänen nimensä olikaan? — kysyi Bazârow.
— Fênitshka … Feodôsia.
— Entäs isännimeltä? Pitäähän se tietää sekin.