— Nikolâjewna.
— Bene. Minua miellyttää hänessä se, ett'ei hän kainostele liiaksi. Toinen kukaties juuri moittisi häntä siitä. Joutavia! Mitäs siinä olisi kainostelemista? Hän on äiti, ja niinmuodoin hän on oikeassa.
— Hän on kyllä oikeassa, — virkkoi Arkâdi, — mutta isä…
— Isä on oikeassa kanssa, — keskeytti Bazârow.
— Ei minun mielestäni.
— Niin, niin: yksi perillinen lisää, se nähkääs harmittaa meitä hiukan.
— Ettes häpeä, luullessasi minun ajattelevan tuollaista! — huudahti Arkâdi kiivaasti. — En minä siltä kannalta katso isän olevan väärässä; isän pitäisi minun mielestäni naida hänet.
— Vai niin, vai niin! — virkkoi Bazârow tyynesti. — Kas kuinka me ollaankaan jalomielisiä! Sinun mielestäsi siis avioliitolla on vielä jotain merkitystä. Sitä en olisi sinulta odottanut.
Ystävykset astuivat muutamia askeleita ääneti.
— Minä olen nähnyt kaikki sinun isäsi laitokset, — puheli taas Bazârov. — Karja on kehnoa ja hevoset työllä tapetuita. Rakennukset ne hiukan rasahtelevat nekin, työväki on laiskaa ja vetelää, mutta vouti se on joko tomppeli tai veijari, en ole vielä päässyt perille, kumpaako.