— Kovinhan sinä olet ankara tänään, Jevgêni Vasíljitsh.
— Ja kunnonkin talonpojat ne vielä saavat isäsi puijatuksi, usko pois. Ilmankos sananlasku sanoo: "Venäläinen musikka pistää Jumalankin poskeensa."
— Minä alan olla yhtä mieltä sedän kanssa, — virkkoi Arkâdi: — sinulla on kerrassaan huono ajatus venäläisistä.
— Jopa sitten jotain! Ei venäläisessä muuta hyvää olekaan kuin se, että hänellä on peräti huono ajatus itsestään. Kaks kertaa kaks on neljä — se se jotain on; muu kaikki on hölynpölyä.
— Luontokin? — virkkoi Arkâdi, miettiväisenä katsellen tuonne kauas yli moniväristen peltojen, joihin mailleen jo kallistuva aurinko loi kaunista, lempeätä valoa.
— Ja hölynpölyä se on luontokin, siinä merkityksessä, jossa sinä sitä käsität. Ei luonto ole mikään temppeli; paja se on ja ihminen seppänä siinä.
Samassa kuului kartanosta viivähteleviä violoncellon säveleitä. Joku siellä soitti tunteellisesti, vaikka epävarmalla kädellä, Schubertin Träumereitä, ja hunajana hajaantui ilmassa suloinen melodia.
— Mitäs tuo on? — kysyi Bazârow kummastellen.
— Isä soittaa.
— Soittaako sinun isäsi celloa?