— Kyllä.
— Mutta kuinka vanha hän on?
— Neljäkymmentä neljä. Bazârow räjähti nauramaan.
— Mitäs sinä naurat?
— No mutta, hyvä ystävä! Mies viidennellä viidettä, pater familias, asuu täällä maan sydänmaassa ja — soittaa celloa!
Bazârow nauraa hohotti edelleen, mutta Arkâdi, niin syvästi kuin kunnioittakaan mestariansa, ei tällä kertaa edes myhähtänytkään.
X.
Kului pari viikkoa. Elämä Mârjinossa kulki kulkuansa: Arkâdi vietti makean leivän päiviä, Bazârow teki työtä. Talossa olivat jo kaikki ennättäneet tottua häneen, hänen leväperäiseen menettelytapaansa, hänen jyrkkäpuheisuuteensa. Fênitshka varsinkin oli jo niin tutustunut häneen, että yöllä kerran käski herättää hänet: Mitja oli saanut suonenvetoja. Ja Bazârow tuli, tapansa mukaan, puoleksi leikkiä laskien, puoleksi haukotellen, istui hänen luonaan parisen tuntia ja sai lapsen entiselleen.
Pâvel Petrôwitsh sitä vastoin oli ruvennut vihaamaan häntä koko sydämensä pohjasta, pitäen häntä röyhkeänä, öykkärinä, kyynillisenä miehenä, plebeijinä. Hän aavisteli, ett'ei Bazârow pidä häntä arvossa, melkeinpä halveksii häntä, — häntä, Pâvel Kirsânowia!
Nikolai Petrôwitsh pelkäili hiukan tätä nuorta "nihilistiä", epäillen, tokko hänen vaikutuksensa Arkâdiin lienee hyvinkään edullista, mutta mielellään hän kuunteli Bazârowia, mielellään oli läsnä hänen fyysillis-kemiallisissa kokeissaan. Bazârow oli tuonut mikroskopin mukanaan ja hääräili tuntimäärin sen ääressä.