— Niin vainenkin! — virkkoi Nikolai Petrôwitsh, nähtävästikin kääntääkseen keskustelua toisaanne. — Minä sain kirjeen Koljâzinilta.
— Matvei Iljítshiltäkö?
— Häneltä juuri. Hän on saapunut kaupunkiin, pitämään läänissä tarkastusta. Hänestä on tullut koko pöpö. Hän tahtoisi nyt tavata meitä, niinkuin sukulaisten sopii — niin hän kirjoittaa — ja kutsuu sinua ja minua ja Arkâdia kaupunkiin.
— Lähdetkö? — kysäsi Pâvel Petrôwitsh.
— En. Entäs sinä?
— En minäkään. Mitä minä sinne läksisin viidenkymmenen virstan päähän tuulta pieksämään? Mathieun tekisi nyt mieli esiintyä meille kaikessa kunniassaan. Hitto hänestä! Suitsuttaa ne hänelle läänin pyhää savua ilman meitäkin. Ja sepä sitten jo jotain: salaneuvos! Jos minä olisin pysynyt sotapalveluksessa ja yhä tuota joutavaa juttua jauhanut, niin jo minä olisin kenraaliadjutantti. Ja sitä paitsi — mehän olemme virkaheittoja, me.
— Niin ollaan, veikkonen, — vastasi Nikolai Petrôwitsh huoaten. — Parasta on kun teetetään arkut valmiiksi ja pannaan kädet ristiin rinnan päälle.
— En minä aio kovinkaan pian antautua, — murahti veli. — Kyllä minä vielä rytäkkään joudun tuon lääkärin veikkosen kanssa, niin minusta tuntuu.
Ja rytäkkä syntyikin vielä samana iltana teepöydässä. Pâvel Petrôwitsh astui vierashuoneesen jo valmiina taisteluun, ärtyneenä, päättävästi. Hän odotteli vain jotain tekosyytä, millä hyökätä vihollisen kimppuun, mutta sitä ei ilmaantunut pitkään aikaan. Bazârow oli ylipäänsä harvapuheinen aina, milloin "ukot Kirsânowit" olivat läsnä (niin hän nimitti veljeksiä). Tänä iltana varsinkin hän oli pahalla tuulella, ja istui ääneti, tyhjentäen teekupin toisensa perästä. Pâvel Petrôwitsh se ihan kiehahteli mallittomuudesta. Vihdoinkin hänen toiveensa toteutuivat. Puhe kääntyi erääsen läheiseen tilan-omistajaan.
— Roska, aristokraatin mokoma, — huomautti Bazârow, joka oli kohdannut häntä Pietarissa.