— Ei yhtään mitään, — toisti Arkâdi varmana, niinkuin taitava shakinpelaaja, joka jo ennakolta tiesi vastustajansa tekevän tuon hyvinkin muka näppärän vedon, eikä tuosta nyt sen enempää hämmästy.
— Vai ei todista mitään? — jupisi Pâvel Petrôwitsh ällistyneenä. —
Tehän niinmuodoin asetutte omaa kansaanne vastaan?
— Ja vaikkapa niinkin? — huudahti Bazârow. — Ukkosen käydessä kansa luulee Elias profetan ajaa jyryttelevän taivaan kantta myöten. No niin! Pitääkö minun olla yhtä mieltä kansan kanssa? Ja sitä paitsi kansahan on venäläinen, mutta enkös ole venäläinen minäkin?
— Ette, te ette ole venäläinen, kaikesta siitä päättäen, mitä vast'ikään sanoitte! Minä en saata tunnustaa teitä venäläiseksi.
— Minun vaarini penkoi peltoa, — lausui Bazârow uhmaavan ylpeänä. — Kysäiskääpä omilta talonpojiltanne, keltä hyvänsä, kumpaako hän pikemmin pitää maanmiehenään, teitäkö vai minua? Ettehän te talonpojan kanssa osaa edes puhuakaan.
— Mutta te puhutte hänen kanssaan ja halveksitte häntä samalla.
— Minkäs minä sille, jos hän halveksimista ansaitsee? Te moititte minun katsantokantaani, mutta kuka on sanonut, että se on minussa satunnaista vain, ett'ei se ole lähtenyt samasta kansallisesta hengestä, jonka puolesta tekin olette haarniskan päällenne pukenut?
— Kyllä kai! Jo vain tässä ollaan nihilistejä vailla!
— Vaillako vai ei, se ei ole meidän ratkaistavissamme. Pidättehän tekin itseänne jossain määrin hyödyllisenä.
— Ei mitään mieskohtaisuuksia, hyvät herrat, ei mitään mieskohtaisuuksia! — huudahti Nikolai Petrôwitsh, nousten ylös.