— Mitenkä? Ette kiellä ainoastaan taidetta, runoutta … vaan … hirvittää mainitakaan…
— Kaikki, — toisti Bazârow verrattoman tyynenä. Pâvel Petrôwitsh iski häneen silmänsä. Tätä hän ei ollut odottanut. Arkâdi punastui pelkästä mielihyvästä.
— Mutta malttakaas nyt, — kävi Nikolai Petrôwitsh väliin. — Te kiellätte kaikki eli, oikeammin sanoen te hajoitatte kaikki… Mutta pitäähän sitä rakentaakin.
— Se ei kuulu meihin… Ensin on ala raivattava.
— Kansan nykyinen tila vaatii sitä, — lisäsi Arkâdi arvokkaasti. — Meidän pitää täyttää nämä vaatimukset; meillä ei ole oikeutta käydä tyydyttämään personallista egoismiamme.
Viimeksi-mainittu lause ei nähtävästikään ollut Bazârowille mieliin; se haiskahti filosofialle, se on: romanttisuudelle, sillä Bazârow sanoi filosofiaakin romanttisuudeksi, mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi käydä kumoamaan nuoren opetuslapsensa väitettä.
— Ei, ei! — huudahti Pâvel Petrôwitsh äkillisessä kiihkon puuskassa. — En ota uskoakseni, että te, hyvät herrat, todellakin tunnette Venäjän kansaa, että te olette kansan tarpeitten ja pyrintöjen edustajia! Ei vainkaan ole Venäjän kansa sellainen, joksi te sitä kuvailette. Se pitää traditioneja pyhinä, se on patriarkallista kansaa, se ei voi elää ilman uskontoa…
— En rupea kiistämään tätä vastaan, — keskeytti Bazârow, — olenpa valmis myöntämään olevanne tässä asiassa oikeassa.
— Ja jos olen oikeassa…
— Niin ei se sittenkään todista mitään.