— Jopas teidät pettikin nyt tuo kehuttu oman arvon tunto, — huomautti Bazârow tyynesti. Arkâdin silmät sitä vastoin alkoivat säihkyä, ja mies itse lensi punaiseksi. — Mutta meidän väittelymme näkyy jo menneen liian kauas… Paras lienee lopettaa. Minä puolestani olen valmis yhtymään teidän mielipiteesenne, — lisäsi hän, nousten ylös, — niin kohta kuin mainitsette yhdenkään kohdan meidän nykyisissä oloissamme, perheellisissä tai yhteiskunnallisissa, mikä ei antaisi aihetta täydelliseen ja säälimättömään kieltämiseen.
— Minä saatan mainita teille miljonittain sellaisia kohtia, — huudahti Pâvel Petrôwitsh, — miljonittain! Otetaan nyt vaikka kuntalaitos meillä.
Bazârowin huulet vääntyivät kylmään myhäykseen.
— Mitä kuntalaitokseen tulee, — sanoi hän, — niin haastelkaahan siitä kernaammin veljenne kanssa. Hän on luullakseni saanut tuta, mitä ne oikeastaan ovat nuo kunnat ja yhteiset vastuut ja raittiudet ja sen semmoiset tekeleet.
— Entäs perhe sitten, perhe, sellaisenaan kuin se ilmenee meidän talonpoikaisessa väestössämme! — kiljaisi Pâvel Petrôwitsh.
— Parasta olisi, ett'ette tässäkään asiassa menisi kovin syvälle yksityisseikkoja tutkimaan. Olette kaiketi kuullut puhuttavan miniäinsä hyväilijöistä. Kuulkaahan, Pâvel Petrôwitsh, uhratkaa tälle asialle pari päivää; ensi hätään te tuskin löydätte mitäkään. Ottakaa esille yksitellen kaikki yhteiskunnalliset kerrokset meillä ja miettikää juurta jaksain itsekutakin … me Arkâdin kanssa käymme sillä välin…
— Ivaamaan kaikkea, — iski Pâvel Petrôwitsh.
— Ei, vaan leikkelemään sammakoita. Tule pois, Arkâdi. Näkemiin asti, hyvät herrat!
Nuoret ystävykset läksivät. Veljekset jäivät kahden kesken, eivätkä ensi alussa osanneet muuta kuin katsahdella toisiinsa.
— Jaa-a! — alotti vihdoin Pâvel Petrôwitsh. — — Siinä se nyt on se meidän nuoriso! Siinä ne nyt ovat ne meidän jälkeisemme!