— Jälkeisemme vainenkin, — toisti Nikolai Petrôwitsh, alakuloisesti huoaten. Hän oli koko kinan aikana istunut kuin tulisilla hiilillä, salavihkaa vain silloin tällöin luoden poikaansa tuskallisen katseen. — Tiedätkös, veli, mitä tässä johtui mieleeni? Kerran minä jouduin riitaan äiti vainajan kanssa. Hän huusi vaan, eikä ottanut minua kuullakseenkaan… Minä sanoin hänelle vihdoin, että ettehän te, muka, saata minua ymmärtääkään, me kun kuulumme kahteen eri sukupolveen. Hän loukkautui tuosta sanomattomasti, mutta minä ajattelin: minkäs sille mahtaa? Karvas on pilleri kyllä, mutta nielaistava se on. No niin, nyt on meidän vuoromme. Nyt meidän jälkeläisemme saattavat sanoa meille: te olette toista sukupolvea te; nielaiskaa pilleri.
— Sin'olet liian jalomielinen ja vaatimaton, — vastasi Pâvel Petrôwitsh. — Minä sen sijaan olen vakuutettu, että oikeus on paljoa enemmän sinun ja minun puolellani kuin noitten herrain, vaikka meidän puhetapamme onkin kukaties hiukan vanhentunutta, vietti, ja vaikka meiltä puuttuu tuota julkeata omaan itseen-luottamusta… Ja sitä pöyhkeyttä nykyajan nuorisossa! Sattuu tuossa kysäisemään sellaiselta herralta: punaistako viiniä suvaitsette vai valkoistako? "Olen tottunut antamaan etusijan punaiselle", vastaa hän bassolla, ja kasvoillaan semmoinen mahti, että luulisi koko avaran maailman katselevan häntä tässä silmänräpäyksessä.
— Ettekö suvaitse lisää teetä? — virkkoi Fênitshka, pistäen päänsä ovesta sisään. Hän ei ollut uskaltanut tulla vierashuoneesen niinkauan kuin sieltä oli kuulunut väittelevien ääniä.
— Ei. Saat käskeä ottaa teekeittiön pois, — vastasi Nikolai
Petrôwitsh, nousten häntä vastaan.
Pâvel Petrôwitsh virkkoi veljelleen lyhyesti bon soir ja meni omaan kabinettiinsa.
XI.
Puolen tunnin perästä Nikolai Petrôwitsh meni lehtimajaan, lempipaikkaansa. Murheellisiin mietteisin mies oli vaipunut. Ensinnäkin hän huomasi selvästi juovan oman itsensä ja poikansa välillä ja aavisti tämän juovan laajenevan päivästä päivään. Turhaa niinmuodoin oli hänen ollut ennen muinoin Pietarissa istuskella päiväkausia tutkimassa uusimpia teoksia; turhaa oli hänen ollut kuunnella nuorten miesten keskusteluja; turhaa oli ollut hänen mielihyvänsä, saadessaan hänkin osaltaan pistää sanasen ja toisen heidän innokkaisin puheisinsa.
"Velimies sanoo meidän olevan oikeassa", mietti hän, "ja ilman vähintäkään itserakkautta näyttää minustakin, että he ovat kauempana totuudesta kuin me, mutta samalla tuntuu, että heillä on takanansa jotain, mitä meiltä puuttuu, jonkinlainen etevämmyys meihin nähden… Nuoruusko? Ei: ei se pelkkää nuoruutta ole. Eiköhän se etevämmyys vain liene siinä, että heissä on vähemmin herruuden jälkiä kuin meissä?"
Nikolai Petrôwitsh painoi päänsä alas ja pyyhkäisi otsaansa.
"Mutta hylkiäkö runoutta?" — ajatteli hän jälleen. "Poisko kaikki myötätuntoisuus taidetta, luontoa kohtaan?"…