Ja hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea sille ajatukselle, ett'eihän toki luontoa kohtaan saata olla tympeä. Ilta alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt piiloon pienen haavikon taakse, jonne puutarhasta oli matkaa puolen virstan verran. Loppumattomana sen varjo ulottui yli peltojen liikkumattomain. Talonpoika tuolla ratsasti hiljaista juoksua valkoisen hevosen seljässä pimeätä, kapeaa tietä myöten ihan lehdon vieritse. Hän esiintyi selvästi koko mies, vaikka ajoikin siimeksessä: paikkakin takin hartioissa vilkahteli. Selvästi erotti hevosen jalat: ne liikkuivat niin somasti. Auringonsäteet puolestaan keskittyivät haavikkoon, tungeten läpi tiheikön ja luoden puitten rungoille niin lämmintä valoa, että haapoja siellä olisi luullut männyiksi. Mutta latvat ne levitteliivät melkein sinisinä, ja niitten yli kaareili vaaleansinervä taivas, hennosti punertaen iltaruskon kuulteessa. Pääskyset lentelivät korkealla; tuuli oli aivan tyyntynyt; myöhästyneet mehiläiset pörisivät laiskasti ja uneliaasti syrenien kukkasissa; hyttysparvi piti iloansa yksinäisen, kauaksi ulospistävän oksan kohdalla.
"Hyvä Isä! Kuinka ihanata sentään!" ajatteli Nikolai Petrôwitsh, ja jo pyrki säkeitä hänen lempirunostansa kuuluville, mutta samassa hänen mieleensä johtui Arkâdi ja Stoff und Kraft ja — hän vaikeni.
Mutta siinä hän istumistaan istui, ja katkerilta sekä suloisilta tuntuivat mietteet miehen yksinäisen. Mieluista oli hänelle haaveileminen; elämä maalla oli kehittänyt hänessä tuon ominaisuuden. Eihän siitä ole vielä kuin vähän aikaa, kuin hän niinikään oli mietteisinsä vaipuneena istunut majatalon kuistilla, poikaansa vuotellen, ja siitä pitäin on jo muutos tapahtunut; silloiset epäselvät välit ovat jo piirtyneet tarkkarajaiseen muotoonsa … ja millaiseen!
Hänen mieleensä muistui siinä jälleen vaimo vainaja, mutta ei sellaisena, jona hän oli tuntenut häntä kuluessa monen pitkän vuoden, ei kodikkaana, herttaisena talon emäntänä, vaan nuorena, solakkana tyttönä, jolla oli tuommoinen viattomasti utelias katse ja kiinteälle punottu palmikko lapsellisen kaulan ympärillä. Mieleen muistui se hetki, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tuon tytön. Nikolai Petrôwitsh, silloin vielä ylioppilaana, oli kohdannut hänet asuntonsa portaissa, oli vahingossa tyrkännyt häntä ja kääntynyt sitten ympärinsä, aikoen pyytää anteeksi, saamatta suustansa kumminkaan muuta kuin: pardon, monsieur. Toinen oli kallistanut päänsä ja naurahtanut, mutta sitten, ikäänkuin mitä säikähtäen, rientänyt pois. Portaitten käänteessä hän oli äkkiä heittänyt Nikolai Petrôwitshiin pikaisen silmäyksen, käynyt vakavan näköiseksi ja punastunut. Ja sitten tuli noita arkailevia vieraissakäyntejä, puoli-sanoja, puoli-hymyjä, hämille-joutumisia, ja mielen apeutta, ja tunteen purkauksia, ja vihdoin tuo henkeä salpaava riemu… Minne se on rientänyt kaikki tuo? Immestä tuli sitten hänen vaimonsa … ja Nikolai Petrôwitsh oli onnellinen, onnellinen, jos kukaan maan päällä…
"Mutta", ajatteli hän, "nuo suloiset, ensimmäiset hetket, miks'eivät ne jääneet elämään ikuista, koskaan kuolematonta elämää?"
Hän ei yrittänytkään selvittää tätä ajatustansa, mutta hänestä tuntui, että hänen tekee mielensä saada pidätetyksi tuo autuaallinen aika jollain voimallisemmalla kuin pelkkä muisti, saada kerran vielä tuntea Mariansa läheisyyttä, hänen lämpöänsä, hänen hengitystänsä, ja jo hän oli tajuavinaan, että hänen ylitsensä…
— Nikolai Petrôwitsh! — kuului läheltä Fênitshkan ääni, — missäs te olette?
Nikolai Petrôwitsh säpsähti. Ei hänen tullut paha mieli, eikä häntä hävettänyt… Hän ei pitänyt mahdollisenakaan verrata toisiinsa vaimoansa ja Fênitshkaa, mutta se se hänestä haikealta tuntui, että Fênitshkan oli johtunut mieleen lähteä häntä hakemaan. Tuo ääni se kerrassaan sai hänen muistossansa hereille hänen harmaat hivuksensa, hänen vanhuutensa, hänen nykyisen tilansa…
Taikamaailma, johon hän oli juuri ollut astumassa, joka jo oli ollut kohoamassa menneitten aikain usmaisista aalloista, se liikahti nyt ja — katosi.
— Täällä minä olen, — vastasi hän. — Minä tulen; mene vaan.