— Vai niin! No sitten lähden minäkin sinne… Jevgêni Vasíljitsh, esittäkäähän minut teidän … heille…
— Sítnikow, Kirsânow, — mörähti Bazârow, pysähtymättä.
— Varsin hauskaa, — puhui Sítnikow, lähennellen kylki edellä, myhähdellen ja kiskoen käsistään ylenmäärin elegantteja sormikkaitaan. — Minä olen varsin usein kuullut… Olen vanha tuttu Jevgêni Vasíljitshin kanssa, saatanpa sanoa: hänen opetuslapsensa. Hänelle minä olen kiitollisuuden velassa uudesta syntymisestäni.
Arkâdi katsahti tuohon Bazârowin opetuslapseen. Värähtelevä ja tympeä ilme liikkui noissa ikäänkuin siloisiksi nuolluissa kasvoissa; piirteet olivat niissä vähäiset, mutta silti miellyttävät. Pienet, kuni sisäänpainuneet silmät tähystelivät tarkasti, levottomasti, ja levotonta oli hänen naurunsakin: tuommoista lyhyttä, puisevaa.
— Tiedättekös, — jatkoi hän, — kun Jevgêni Vasíljevitsh ensi kertaa minun kuulteni sanoi, ett'ei autoriteeteja saa tunnustaa, silloin minussa lehahti semmoinen riemu … ikäänkuin olisin näköni jälleen saanut. Kas siinä, arvelin silloin, kas siinä minä vihdoin löysin ihmisen! Niin vainenkin, Jevgêni Vasíljitsh! Teidän täytyy välttämättömästi käydä täällä erään rouvan luona, joka kykenee täydellisesti ymmärtämään teitä, ja jolle teidän käyntinne on oleva juhlahetki. Olette ehkä kuullut hänestä?
— Kuka se on? — virkkoi etenkehdaten Bazârow.
— Kúkshin, Eudoxie, Jevdóksia Kúkshin. Merkillinen ihminen kerrassaan, emancipée sanan todellisessa merkityksessä, niitä eturivin naisia. Tiedättekös mitä? Lähdetäänpä miehissä sinne. Hän asuu kahden askeleen päässä tästä. Siellä haukkaamme aamiaistakin. Ettehän te vielä ole syöneet aamiaista?
— Emme.
— No sehän sopii mainiosti. Hän, ymmärrättehän, on erillään miehestänsä, vapaa ja riippumaton.
— Kaunis, vai?