— Yks kaikki, — vastasi ääni. — Entrez! Nuoret herrat astuivat sisään.
Huone, johon he tulivat, oli pikemmin työkammion kuin vierashuoneen näköinen. Papereita, kirjeitä, venäläisten aikakauslehtien paksuja nidoksia — enimmäkseen aukileikkaamattomia — oli hujan hajan pitkin pölyisiä pöytiä; paperossin pätkiä vilkkui kaikkialla. Nahkasohvalla oli puoliviruvassa asennossa vaaleaverinen, vielä nuori nainen, hiukan hajahapsinen, yllään silkkinen, ei aivan siisti leninki, paksut renkaat lyhykäisten kätten ranteissa, ja pitsihuivi päässä. Hän nousi sohvalta, leväperäisesti heittäen hartioilleen pienen kärpännahkaisen samettiturkin, jonka sisus näkyi jo olevan kellastunut.
— Hyvää päivää, Victor, — virkkoi hän veltosti, puristaen
Sítnikowin kättä.
— Bazârow, Kirsânow, — tokaisi Sítnikow katkonnaisesti, jäljitellen
Bazârowia.
— Terve tultua, — lausui rouva Kúkshin, luoden Bazârowiin pienet silmänsä, joitten välissä pikkuruinen nenä punersi, arkaillen kuin orpo. — Minä tunnen teidät, — liitti hän, ojentaen Bazârowille kätensä.
Bazârow rypisti kulmiaan. Tuossa emansipioidun naisen pienessä, vähäpätöisessä olennossa ei ollut mitään muodotonta, mutta hänen kasvojensa ilme teki katsojaan epähauskan vaikutuksen. Väkisinkin teki mieli kysäistä häneltä: "Onko sinun nälkä? Vai onko sinun ikävä? Vai arjisteletko sinä? Miksikäs sitten kasvojasi tuolla lailla vääntelet ja vänkäät?" Hänen laitansa oli sama kuin Sítnikowinkin: näytti kuin myötäänsä sydäntä kalvaisi. Hän puheli ja liikkui sangen vapaasti ja sittenkin kömpelösti: hän piti itseänsä ilmeisestikin varsin hyväntahtoisena ja suoravaisena olentona, mutta tekipä hän mitä hyvänsä, aina näytti siltä, että ihan päinvastoin hän oli aikonut tehdäkin; kaikki häneltä kävi, niinkuin lapset sanovat, "muutoin vaan", se on: ei mikään ollut yksinkertaista, luontevaa. — Niin, niin, kyllä minä tunnen teidät, Bazârow, — toisti hän. Hänellä oli sama tapa kuin monilla maaseutujen ja Moskovan rouvas-ihmisillä, puhutella miehiä jo ensi tutustumisen jälkeen sukunimeltä. — Tahdottekos sikarin?
— Sikari on kyllä yks hyvä asia, — puuttui puheesen Sítnikow, joka jo oli ennättänyt retkahtaa nojatuoliin ja kohottaa toisen jalan korkealle ilmaan, — mutta antakaapas meille aamiaista. Meillä on kauhea nälkä, ja käskekäähän edeskantaa meille pullo sampanjaa.
— Sybariiti! — virkkoi Jevdôksia nauraen. Naurun aikana tuli häneltä ylä-ikenet näkyviin. — Eikös hän ole sybariiti, vai kuinka, Bazârow?
— Minä rakastan elämän suloja, — lausui Sítnikow arvokkaasti. — Se ei estä minua olemasta liberaali.
— Estää, estää, ihan varmaan estää! — huudahti Jevdôksia, samalla kumminkin käskien palvelijanaisen pitämään huolta aamiaisesta ja sampanjasta myöskin. — Vai mitä te arvelette, Bazârow? Minä olen vakuutettu, että te olette samaa mieltä kuin minäkin.