— Ja pullo sampanjaa tulee? — kysyi Bazârow.
— Kolmekin! — huudahti Sítnikow, — sen minä takaan.
— Millä?
— Päälläni.
— Isän massi olis varmempi takuu. No niin, lähtään.
XIII.
Se moskovalaisten aateliskartanojen malliin rakennettu talo, missä Audôtja Nikítishna elikkä Jevdôksia Kúkshin asui, sijaitsi erään, äskettäin puti puhtaaksi palaneen kadun varrella — maaseutu-kaupungithan meillä, kuten tiedetään, joutuvat tulen uhriksi joka viides vuosi. Ovessa oli vinoon naulatun käyntikortin yläpuolella kellonnauha, ja eteisessä tuli vieraita vastaan muuan vaimo-ihminen, puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen, tanu päässä — ilmeisiä merkkejä emännän progressivisistä harrastuksista. Sítnikow tiedusti, onko Audôtja Nikítishna kotona.
— Kas tekö, Victor? — kuului viereisestä huoneesta. — Käykää sisään!
Tanu-pää nainen katosi samassa.
— En minä ole yksin, — virkkoi Sítnikow, ovelasti heittäen yltään attilan, jonka alta tuli näkyviin jonkunlainen aito venäläisen hihattoman alustakin tai paletotsac'in tapainen nuttu, ja heittäen uhkean katseen Arkâdiin ja Bazârowiin.