— Minkä vuoksi, jos sais udella?
— Te olette vaarallinen herra, kriitiko semmoinen. Mutta, hyväinen aika! Ihan minua itseänikin naurattaa: niinhän minä haastelen tässä kuin mikä hovinemäntä arolta. Vaikka hovin-emäntä minä olenkin. Itse minä hoidan maatilaani, ja aatelkaas, minun voutini Jeroféi on kerrassaan merkillinen tyyppi, aivan kuin Cooperin Pathfinder: hänessä on jotain niin välitöntä! Nyt minä olen lopullisestikin asettunut tänne. Ilkeä kaupunki, eikö niin? Mutta minkäs tekee!
— Kaupunki mikä kaupunki, — virkkoi Bazârow kylmäkiskoisesti.
— Kaikki harrastukset täällä ovat niin mitättömän vähäpätöisiä. Sehän se on niin kauheata! Tätä ennen minä asuin Moskovassa … mutta siellä elelee nyt minun aviopuolisoni, monsieur Kúkshin. Ja nykyjään se Moskovakin … en minä tiedä … ei se enää ole sama. Olen tästä aikonut matkustaa ulkomaille. Viimekin vuonna olin ihan lähtemäisilläni.
— Parisiin tietysti? — kysäsi Bazârow.
— Parisiin ja Heidelbergiin.
— Heidelbergiinkö? Mitäs sinne?
— Herrainen aika! Siellähän on Bunsen!
Siihen ei Bazârow osannut vastata mitään.
— Pierre Sapôzhnikow … tunnettehan te hänet?