— En tunne.
— Hyvät ihmiset! Pierre Sapôzhnikow … hän, joka aina käy Lydia
Hostâtowin luona.
— En tunne sitäkään.
— No niin, hän se juuri lupasi tulla minulle saattajaksi. Minä olen, Jumalan kiitos, vapaa, lapsia minulla ei ole… Mitäs minä nyt puhunkaan: "Jumalan kiitos!" Vaikka sama se.
Jevdóksia kääräisi paperossin, tupakasta kellastuneissa hyppysissään, nuolaisi paperin kiinni, imaisi ja sytytti. Palvelijanainen tuli sisään, kantaen tarjotinta.
— Kas siinähän on aamiainenkin. Tahdotteko haukata? Viktor, avatkaa puteli; se on teidän ammattianne.
— Minun on, minun on, — jupisi Sítnikow, nauraa vingahtaen taaskin.
— Onko täällä päin koreita naisia? — kysäisi Bazârow, tyhjentäessään kolmatta lasia.
— On, — vastasi Jevdóksia; — mutta kaikki ne ovat niin tyhjiä. Esimerkiksi mon amie Odintsôw … sangen soma. Ikävä vaan, että hänestä huhutaan … vaikka siitä minä vähät … mutta hänessä ei ole tuota mielipiteitten vapautta, tuommoista katsantokannan laajuutta … ei lainkaan sitä semmoista. Koko kasvatusjärjestelmä on saatava meillä toisellaiseksi. Minä olen sitä jo miettinytkin. Naiset meillä ovat hyvin huonosti kasvatettuja.
— Ette te niille mahda mitään, — puuttui Sítnikow puheesen. — Heitä pitää halveksia, ja minä halveksin heitä, kerrassaan ja kokonaan! — Saada halveksia ja saada lausua julki tämä halveksiminen, se oli kaikkein suloisinta Sítnikowista. Naisten kimppuun tietenkin hän hyökkäili, aavistamattakaan, että hän moniaan kuukauden perästä oli mateleva vaimonsa edessä siitä syystä vain, että tämä oli omaa sukuansa ruhtinatar Durdoljêsow. — Ei heissä, — jatkoi hän, — ei heissä ole yhden ainoatakaan, joka pystyisi käsittämään tätä meidän keskusteluamme; ei ole heissä yhden ainoatakaan, joka ansaitsisi sitä, että me, vakavat miehet, edes puhuisimmekaan heistä.