Mietteissään siinä istuskeli Nikolai Petrôwitsh. "Poika — kandidaatina … Arkâsha…"
Tuo ajatus se myötäänsä pyöri hänen päässään. Hän yritti jo kiinnittää mieltänsä johonkin muuhun, mutta yhä vaan tuo yksi ajatus palasi jälleen. Muistui siinä mieleen jo vaimo vainajakin… "Eipäs vaan malttanut odottaa!" kuiskasi hän alakuloisena… Paksu, sinervä kyyhkynen lensi maantielle ja läksi kiireesti kaivon viereisen rapakon ääreen juomaan. Nikolai Petrôwitsh rupesi katselemaan sitä, mutta ei aikaakaan, niin jo alkoi kaukaa kuulua lähenevien rattaiden kolina.
— Nuori herra taitaa tulla jo, — ilmoitti palvelija, ponnahtaen esiin portin takaa.
Nikolai Petrôwitsh kavahti pystyyn ja loi silmänsä maantielle. Siellä tuli näkyviin tarantassi, troikka (kolmivaljakko) kyytihevosia edessä. Tarantassista vilahti ylioppilaslakin sininen reunus ja armaitten kasvojen tutut piirteet.
— Arkâsha! Arkâsha! — huudahti Kirsânow ja läksi käsiään huitoen juoksemaan vastaan. Tuokioista myöhemmin hän jo painoi huulensa nuoren kandidaatin parrattomaan, tomustuneesen ja päivettyneesen poskeen.
II.
— Maltahan, isä kulta! Jahka tässä puistelen pölyjä pois, — puheli Arkâdi matkasta hiukan rasittuneella, mutta heleällä, nuorekkaalla äänellä, iloisesti vastaten isän hyväilyihin. — Ihanhan minä tahraan sinut kokonaan.
— Etkös ja, etkös ja! — toisti toistamiseen Nikolai Petrôwitsh, myhäillen mielenliikutuksessa, ja lyödä lapauttaen pari kertaa kädellään poikansa päällysviitan kaulukseen ja omaankin palttoonsa. — Annas kun katselen sinua, miltä sinä nyt oikein näytät, — lisäsi hän, astuen hiukan peremmä, ja läksi sitten kiirein askelin majatalolle päin, puhellen: — tänne näin, tänne näin, ja nyt hevosia joutuun!
Nikolai Petrôwitsh näytti olevan paljoa hätäisempi poikaansa; hän oli aivan kuin hämillään, ikäänkuin mitä aristelisi. Arkâdi pysäytti hänet.
— Isä hyvä, — virkkoi hän, — salli minun esittää sinulle hyvä ystäväni Bazârow, josta niin usein olen sinulle kirjoittanut. Hän on ystävällisesti suostunut vierailemaan meidän luonamme.