Nikolai Petrôwitsh kääntyi nopeasti ympärinsä ja astui kookkaan herran luokse, joka, yllään pitkä tupsukas viitta, vast'ikään oli kiivennyt alas tarantassista. Nikolai Petrôwitsh puristi lujasti vieraan paljasta, punaista kättä, jonka tämä vasta jonkun ajan perästä oli ojentanut hänelle.
— Sydämellisesti tervetullut! — aloitti hän. — Kiitos, että hyväntahtoisesti suostuitte tulemaan meille… Minä toivon … sallikaa kysyäni teidän ristimä- ja isännimeänne.
— Jevgêni Wasíljew, — vastasi Bazârow veltolla, mutta miehekkäällä äänellä, kääntäen samassa mekkonsa kauluksen alas ja siten paljastaen koko kasvonsa Nikolai Petrôwitshin nähdä. Kapeat ne olivat ja laihat, otsa leveä, nenä juurelta litteä, päästä terävä, silmät suuret, vihertävät ja leuassa hiekanvärinen, riippuva poskiparta. Kasvoissa elähteli tyyni myhäily; niissä ilmeni itseensä luottamusta ja älyä.
— Minä toivoisin, — jatkoi Nikolai Petrôwitsh, — ett'ette ikävystyisi aikojanne meillä.
Bazârowin ohuet huulet liikahtivat hiukan. Sanaakaan vastaamatta hän vain kohotti lakkiansa. Tummahko ja pitkä, musta tukka ei saanut kätketyksi avaran pääkallon kyhmyjä.
— Kuinkas tehdään nyt, Arkâdi? — kääntyi Nikolai Petrôwitsh jälleen poikansa puoleen. — Käsketäänkö panna hevoset valjaisin nyt heti, vai tahdotteko levähtää?
— Kotona levätään sitten, isä kulta. Käske vain panna valjaisin.
— Heti kohta, heti kohta, — virkkoi isä. — Pjotr, kuulehan! Pidä, veikkonen, huolta ja joudu!
Pjotr — niinkuin täydellisentyneen palvelijan tulee ja sopii — ei lähestynytkään suutelemaan nuoren herran kättä, taampaa vain kumarsi ja puikahti jälleen portin taa.
— Minä tulin tänne kaleskoissa, mutta on sinun tarantassiasikin varten troikka, — puheli kiireisesti Nikolai Petrôwitsh, sillä välin kuin Arkâdi joi vettä, jota majatalon emäntä oli tuonut hänelle rautanapossa, ja Bazârow, pistettyään piippuun, katseli kyytimiestä, joka riisui hevosia valjaista. — Mutta kaleskat on vain kahden istuttavat, ja mitenkäs nyt sinun ystäväsi … tuota noin…