Kaunis vinttikoira, vaaleansininen nauha kaulassa, juoksi vierashuoneesen, astuessaan rapistellen lattiata kynsillänsä; sen perässä astui sisään noin kahdeksantoistavuotias tyttö, mustatukkainen ja tumma-ihoinen, kasvot pyöreähköt, mutta miellyttävät, silmät pienet, mustat. Kädessä hänellä oli vasu kukkasia täynnä.
— Kas tässä minun Kâtja siskoni — virkkoi rouva Odintsôw, viitaten päällään vasta-tulleesen.
Kâtja teki pienen niiauksen, istahti sisarensa viereen ja rupesi järjestelemään kukkasia. Vinttikoira, nimeltä Fifi, astui häntäänsä heilutellen ensin toisen, sitten toisen vieraan luo ja työkkäsi kumpaistakin käteen kylmällä kuonollaan.
— Itsekö sinä nuo kaikki poimit? — kysyi emäntä.
— Itse, — vastasi Kâtja.
— Tuleeko täti teepöytään?
— Tulee.
Puhuessaan Kâtja myhäili sangen somasti, ujosti ja vilpittömästi, katsellen lystikkään vakavasti, alhaalta ylös. Kaikki oli hänessä vielä niin vihannoivan nuorta: ääni, ja untuva yli koko kasvojen, ja ruusunpunaiset kädet, valkoisine pyörylöineen kämmenissä, ja nuo hiukan yhteenliittyneet olkapäät… Hän punastui myötäänsä ja hengitti tiheään.
Rouva Odintsôw kääntyi Bazârowiin.
— Kohteliaisuudesta te vain tuossa kuvia katselette, Jevgêni Vasiljewitsh, — sanoi hän. — Ei se teitä huvita. Siirtykääpäs kernaammin lähemmäs meitä, ja ruvetaanpa väittelemään jostakin.