— Mikä grangshangr![14] Niin kai te sitä sanotte, vai? — virkkoi
Bazârow. — Herttuatar mikä herttuatar.
— Onpa koko herttuatar, — vastasi Arkâdi; — ensi tingassa jo kutsuu luokseen sellaiset aristokraatit kuin sinut ja minut.
— Minut varsinkin, josta tulee maalaislääkäri, ja jonka isä on maalaislääkäri, ja jonka isän-isä oli lukkari. Tiedäthän sinä, että minä olen lukkarin pojanpoika? — Hetken vaiettuaan hän sitten lisäsi, huuliaan vääntäen: — aivan kuin Speránski… Mutta kyll' on saanut itsensä hemmotelluksi tämä rouva, on vainenkin saanut itsensä hemmotelluksi! Jokohan pitäisi oikein frakit vetää niskaan?
Arkâdi kohautti vain olkapäitään; mutta hiukan namillansa hänkin oli.
Puolen tunnin kuluttua Bazârow ja Arkâdi astuivat alas korkeaan, avaraan vierashuoneesen, joka oli sisustettu uhkeasti, ilman sanottavaa aistia kumminkin. Jykevät, kalliit huonekalut seisoivat keikailevan vakavina pitkin seinävieriä. Tapetit olivat ruskeat, kullankarvaisilla kuosikkeilla. Nämä huonekalut oli Odintsôw vainaja eläessään tilannut Moskovasta vanhan tuttavansa ja asiamiehensä, viinikauppiaan, kautta. Keskimmäisen sohvan yläpuolella riippui muotokuva: muuan pöhökasvoinen, vaaleaverinen herra siinä näkyi jotenkin epäsuosiollisesti katselevan vieraita.
— Itse isäntä kai, — kuiskasi Bazârow Arkâdille ja lisäsi sitten, nenäänsä nyrpistäen: — jokos lähtään karkuun?
Samassa astui emäntä sisään. Hänen yllään oli keveä barège-leninki; sileästi korvan taa kammattu tukka loi neitseellisen ilmeen hänen puhtaille ja raikkaille kasvoillensa.
— Minä kiitän teitä, että olette pitäneet sananne, — lausui hän. — Viihtykää vierainani; seutu ei todellakaan ole somuuttansa vailla. Minä teen teidät tuttaviksi sisareni kanssa; hän soittaa varsin hyvin pianoa. Te m'sjö, Bazârow, siitä ette välitä, mutta te, m'sjö Kirsânow, pidätte luullakseni musikista; paitsi sisartani, asuu täällä vielä vanha täti, ja välisti pistäytyy tänne muuan naapuri korttia lyömään, ja siinäpä se meidän seuramme onkin. Mutta nyt me käymme istumaan.
Rouva oli lausunut koko tämän pikku puheen erittäin huolekkaasti, ikäänkuin olisi sen opetellut ulkoa. Nyt hän kääntyi Arkâdiin. Vähitellen selvisikin, että rouva Odintsôwin äiti oli tuntenut Arkâdin äidin, olipa ollut hänen uskottunsakin lemmen-asioissa Nikolai Petrôwitshin kanssa. Arkâdi rupesi innokkaasti puhelemaan äiti vainajastaan; Bazârow ryhtyi siksi aikaa katselemaan albumeja.
"Kylläpäs minusta on tullut kiltti poika", arveli hän itsekseen.