— Ja te luulette, — virkkoi Anna Sergêjewna, — että heti kuin yhteiskunta on parantunut, silloin ei ole oleva enää tyhmiä eikä pahoja ihmisiä.
— Ainakin on säännöllisesti järjestetyssä yhteiskunnassa oleva aivan ykskaikki, onko ihminen tyhmä vai viisas, pahako vai hyvä.
— Minä ymmärrän: kaikilla tulee silloin olemaan ihan samallainen perna.
— Juuri niin, armollinen rouva. Anna Sergêjewna kääntyi Arkâdiin.
— Mitäs te arvelette, Arkâdi Nikolâjewitsh?
— Minä olen samaa mieltä kuin Jevgêni. Kâtja katsahti häneen kulmainsa alta.
— Te hämmästytätte minua, hyvät herrat, — virkkoi Anna Sergêjewna. — Mutta tästä me saamme vielä haastella. Nyt kuuluu tuolta täti tulevan teelle; meidän täytyy säästää hänen korviansa.
Anna Sergêjewnan täti, ruhtinatar N., laiha eukko, varttansa vähäinen, kasvot kuin kokoonpuristettu nyrkki, päässä harmaa pikkuperukki ja silmät häijyt, liikkumattomat, astui sisään, tuskin nyökäytti päätänsäkään vieraille ja vaipui leveään, sametilla päällystettyyn nojatuoliin, jossa hänellä oli yksinomainen oikeus istua. Kâtja nosti jakkaran hänen jalkainsa alle. Eukko ei häntä kiittänyt, ei edes katsahtanutkaan häneen, liikauttihan vain käsiänsä keltaisen shaalin alla, joka melkein yltäänsä kietoi hänen raihnaisen ruumiinsa. Keltainen väri oli ruhtinattaren lempiväri; heleänkeltaiset hänellä oli tanun nauhatkin.
— Nukuitteko hyvin, täti? — kysäisi rouva Odintsôw, ääntänsä korottaen.
— Nyt tuo koira on taaskin täällä, — murahti vastauksen asemesta eukko ja, huomattuaan Fifin astuvan pari epäröivää askelta häntä kohti, kiljasi — hyst! hyst!