Kâtja kutsui Fifin pois ja aukasi sille oven.
Fifi hyppäsi mielissään ulos, toivoen pääsevänsä nyt jonkun mukana ulos keikkumaan, mutta jäätyään yksiksensä oven taakse, alkoi kaaputella ja vinkua. Ruhtinattarelta kulmat ryppyyn. Kâtja yritti mennä ulos…
— Taitaapa tee ollakin valmista, — virkkoi Anna Sergêjewna. —
Käydään teelle, hyvät herrat; täti, olkaa hyvä!
Ruhtinatar nousi ääneti ja astui ensimmäisenä ruokasaliin, muut perässä. Livreaan puettu passaripoika vetää jyräytti pöydästä ulos nojatuolin, joka sekin oli eukon yksinomainen pyhäkkö, ja johon oli asetettu pieluksia joka puolelle. Ruhtinatar valahti siihen. Kâtja rupesi tarjoilemaan teetä ja ojensi ensimmäisen kupin hänelle, kupin, jonka laidassa oli N:ien maalattu vaakuna. Eukko pani teehensä mettä — sokerin käyttäminen teessä oli hänen mielestänsä sekä syntiä että kovin kallista, vaikk'ei hänen tarvinnut talossa käyttää kopekkaakaan omistansa. Äkkiä hän kysäsi käheällä äänellä:
— Mitäs rohtinas Ivân kirjoittaa?
Ei kukaan vastannut. Bazârow ja Arkâdi huomasivat pian, ett'ei hänestä välitetä lainkaan, vaikka häntä kohdellaankin kunnioituksella. "Mahdin vuoksi vaan talossa pitävät; ruhtinaallista muka rotua", arveli Bazârow itsekseen.
Teen jälkeen Anna Sergêjewna ehdotti kävelyä, mutta ulkona rupesi pisaroimaan, ja niinpä kaikki, paitsi ruhtinatarta, palasivat vierashuoneesen. Jo saapui naapurikin, kortinlyönnin ystävä, nimeltä Porfîri Platônitsh, paksunläntä, harmahtava mies, jalat lyhykäiset, niinkuin sorvinpenkissä pyöräytetyt, ylipäänsä varsin kohtelias, naurunhaluinen herra. Anna Sergêjewna kysäisi nyt Bazârowilta, jonka kanssa hän oli enimmäkseen keskustellutkin, tahtooko hän käydä ottelemaan heidän kanssaan vanhan-aikuiseen tapaan, pelaamaan preferanssia. Bazârow suostui, sanoen että pitäähän hänen jo ajoissa valmistautua tulevaan ammattiinsa, kihlakunnanlääkärin toimiin.
— Olkaa varoillanne, — virkkoi Anna Sergêjewna, — Porfîri Platônitsh ja minä, me lyömme teidät perin pohjin. Kâtja, — lisäsi hän, — soita sinä sillä välin jotain Arkâdi Nikolâjewitshille; hän pitää musikista, ja siinä sivussahan mekin saamme kuulla.
Vastenmielisesti lähestyi Kâtja pianoa, vastenmielisesti häntä seurasi Arkâdikin verkkaisin askelin. Hän rakasti kyllä musikkia, mutta nyt hänestä tuntui kuin Anna Sergêjewna tahtoisi saada hänet loitommaksi luotaan, vaikka hänellä — niinkuin jokaisella sen-ikäisellä nuorella miehellä — alkoi kuohahdella omituinen, himmeä, ahdistava, rakkauden oireitten kaltainen tunne. Kâtja nosti pianon kannen ja kysäisi puoliääneen, Arkâdiin katsomattakaan:
— Mitäs minä teille soitan?