— Mitä tahdotte, — vastasi Arkâdi kylmäkiskoisesti.
— Mistä musikista te enimmin pidätte? — kysyi Kâtja, asentoaan muuttamatta.
— Klassillisesta, — vastasi Arkâdi samalla äänellä.
— Miellyttääkö Mozart?
— Mozart miellyttää.
Kâtja otti esille Mozartin c-molli sonatafantasian. Hän soitti varsin hyvin, vaikka hiukan orjallisesti ja kuivasti. Silmät myötäänsä nuoteissa kiinni ja huulet lujasti yhteenpuristettuina, hän istui suorana ja liikahtamatta. Vasta loppupuolella sonataa hänen kasvonsa alkoivat hehkua, ja hivuksista irtausi hieno suortuva, pudoten silmäkulmille.
Syvän vaikutuksen teki Arkâdiin varsinkin sonatan viimeinen osa, jossa kesken huolettoman laulahtelun hurmaavaa iloisuutta äkkiä alkaa kuulua haikean, melkein traagillisen kaihon purkauksia… Mutta Mozartin sävelten herättämä tunne ei kohdistunut Kâtjaan. Häntä katsellessaan Arkâdi ajatteli vaan: "Varsin somastihan tuo neitonen soittaakin, eikä hän ole somuutta vailla itsekään."
Soitettuansa sonatan, Kâtja kysäisi, nostamatta käsiäänkään koskettimilta: "Riittääkö?" Arkâdi vastasi, ett'ei hän enää uskalla vaivata häntä, ja rupesi puhelemaan hänen kanssaan Mozartista, kysyen muun muassa, itsekö hän tuon kappaleen oli valinnut, vai muutko sitä ovat hänelle suositelleet. Mutta Kâtja vastaili yksin sanoin: hän "kätkeytyi", lymysi omaan itseensä. Eikä hän sellaisissa tapauksissa pian näkyviin tullutkaan; hänen kasvoilleen nousi silloin itsepäinen, melkein tylsä ilme. Ei hän juuri ujo ollut, mutta epäluuloinen kyllä; sisaren kasvatus oli tehnyt hänet joissain määrin araksi, vaikk'ei Anna sitä tietysti osannut aavistaakaan. Loppujen loppu tästä keskustelusta oli se, että Arkâdi kutsui luoksensa sisääntulleen Fifin ja kontenanssin tähden rupesi, suopeasti hymyillen, silittelemään sen päätä. Kâtja meni jälleen kukkainsa ääreen.
Bazârow se sillä välin oli myötäänsä tappiolla pelissä. Anna Sergêjewna pelasi mestarillisesti, ja hyvin osasi Porfîri Platônitshkin pitää puoliansa. Pelin loputtua Bazârow oli menettänyt jonkun verran, mitättömän pienen summan tosin, mutta se harmitti häntä kumminkin. Illallispöydässä Anna Sergêjewna käänsi puheen jälleen kasvitieteesen.
— Emmekö lähde huomis-aamuna kävelemään, — virkkoi hän Bazârowille; — teiltähän minä saan tietää metsäkukkain latinalaisia nimiä ja niitten ominaisuuksia.