— Mitä te niillä latinalaisilla nimillä? — kysyi Bazârow.
— Järjestys on tarpeen kaikessa, — vastasi toinen.
* * * * *
— Mikä erinomainen nainen, tuo Anna Sergêjewna! — huudahti Arkâdi, jäätyään kahden kesken ystävänsä kanssa heidän huostaansa annettuun huoneeseen.
— Kyllä, — vastasi Bazârow, — kyllä sillä muijalla on ehjät aivot päässä. No niin, ja onhan hän maailmassa yhtä ja toista jo kokenutkin.
— Mitä sinä sillä tarkoitat Jevgêni Vasiljewitsh?
— Pelkkää hyvää, ystäväiseni Arkâdi Nikolâitsh, pelkkää hyvää! Minä olen vakuutettu, että hän hoitaa maatilaansakin varsin hyvin. Mutta ei se hän ole erinomainen, vaan sisko.
— Mitenkä? Tuo tumma tyttönen?
— Niin juuri, tuo tumma tyttönen. Siinä on kaikki tuoretta, koskematonta, arkailevaa, äänetöntä, kaikki mitäs vaan halajat. Semmoiseen sitä sopisi kiintyä. Semmoisesta vielä saa millaisen vaan tahtoo, mutta tuo toinen — äläst!
Arkâdi ei vastannut mitään. Ystävykset panivat maata, omat mietteet mielessä, kummallakin.