Anna Sergêjewna ajatteli sinä iltana vieraitansa hänkin. Bazârow miellytti häntä keikailemattomuudellaan, jopa sillä räikeydelläkin, millä hän mielipiteitänsä lausui julki. Bazârowissa hän näki jotain uutta, mitä hän ei ollut koskaan kokenut, ja hänhän oli utelias.
Anna Sergêjewna oli jotenkin omituinen henkilö. Vailla kaikkia ennakkoluuloja hän oli, vailla kaikkea lujaa uskoakin, mutta sittenkään hän ei peräytynyt kenenkään edessä eikä mennyt kenenkään mukaankaan. Paljon hän näki selvästi, ja paljon oli semmoista, mihin hän kiintyi, mutta ei häntä mikään täydellisesti tyydyttänyt; tuskinpa hän täydellistä tyydytystä kaipasikaan. Hänen järkensä oli yhtaikaa sekä tutkisteleva että kylmäkiskoinen; hänen epäilyksensä eivät milloinkaan kadonneet unohtumattomiin, mutta eivät koskaan hänen mielenrauhaansakaan häirinneet. Ellei hän olisi ollut rikas ja kenestäkään riippumaton, hän kukaties olisi syössyt taisteluun, olisi saanut tuta intohimoa… Mutta hänen oli helppo elää, vaikka välisti ikäväkin tuli, ja niin häneltä kului päivä toisensa perästä, ani harvoin vain tuottaen levottomuutta. Ihania tenhovaloja välisti leimahteli hänenkin silmäinsä nähdä, mutta niitten sammuttua hän lepäsi eikä ikävöinyt niitä. Hänen mielikuvituksensa lennähti joskus ulommaskin sitä, mitä tavallisen moraalin sääntöjen mukaan pidetään luvallisena, mutta sittenkin veri hiljalleen kuin ennenkin virtaili hänen lumoavan sopusuhtaisessa ja ja tyynessä ruumiissaan. Niinpä välisti, noustuansa hyvänhajuisesta kylpyammeesta, lämpöisenä, hempeätunteisena, hän vaipuu ajatuksiinsa, mietiskellen elämän mitättömyyttä, sen murheita, vaivaa, pahuutta… Hänen sielunsa täyttää äkillinen rohkeus, siinä kuohahtaa ylevämielisiä aikomuksia, mutta — sattuu läpiveto huhahtamaan raollaan olevasta akkunasta, ja Anna Sergêjewna lyyhistyy kokoon, välisti melkein suuttuukin; tässä silmänräpäyksessä hän ei kaipaa kuin yhtä ainoata: että tuo ilkeä veto lakkaisi.
Hänen laitansa oli sama kuin kaikkien niitten naisten, joitten ei ole suotu rakastaa: hän kaipasi jotain, itsekään tietämättä, mitä. Oikeastaan hän ei kaivannut mitään, vaikka hänestä tuntui, niinkuin hän kaipaisi kaikkea. Odintsôw vainajata hän tuskin saattoi sietää. Anna oli mennyt naimisiin hänen kanssaan harkinnasta, vaikk'ei suinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimoksensa, ellei olisi pitänyt häntä hyväntahtoisena miehenä. Mutta siitä pitäin eli hänessä salainen viha kaikkia miehiä kohtaan: hän ei saattanut mielessänsä kuvailla heitä muunlaisina kuin epäsiisteinä, jykevinä, velttoina, raukeavoimaisina ja tungettelevina olentoina. Kerran hän sattui jossain ulkomailla kohtaamaan erään nuoren, kauniin ruotsalaisen, jolla oli niin ritarillinen ilme kasvoissa, korkea otsa ja rehelliset, siniset silmät. Tuo mies teki häneen valtavan vaikutuksen, mutta se ei estänyt Anna Sergêjewnaa palajamasta takaisin Venäjälle.
"Kummallinen mies tuo lääkäri!" arveli hän, maaten komeassa sängyssään, pitsireunaisilla pieluksilla, keveän silkkipeitteen alla… Anna Sergêjewna oli perinyt isältänsä simareen tämän taipumusta loistavaan elämänlaatuun. Hän oli hellästi rakastanut tuota syntistä, mutta hyväntahtoista isäänsä, ja tämä taas oli jumaloinut tytärtään, laskenut tuttavallista leikkiä hänen kanssaan, niinkuin yhden-arvoisensa kanssa, pitänyt häntä kaikissa asioissa uskottunansa ja kysynyt häneltä neuvoja. Äitiänsä Anna Sergêjewna tuskin muisti ensinkään.
"Kummallinen mies tuo lääkäri!" toisti hän itsekseen. Ja Anna Sergêjewna oikaisihe, myhähti, heitti kädet niskaansa, luki sitten pintapuolisesti pari sivua jotain typerää franskalaista romaania, pudotti kirjan käsistänsä ja nukkui puhtoisena ja kylmänä, puhtoisissa ja hyvältä tuoksuavissa pukimissaan.
Seuraavana aamuna hän ja Bazârow läksivät heti aamiaisen jäljestä ulos kasveja tutkimaan ja palasivat vasta päivällisiksi. Arkâdi ei ollut mennyt minnekään, ja oli viettänyt tunnin verran Kâtjan seurassa. Ei hänen tullut ikävä Kâtjan kanssa, joka itse oli tarjoutunut uudestaan soittamaan eilisen sonatan, mutta kun Arkâdi, toisten vihdoinkin palattua, näki rouva Odintsôwin jälleen, silloin hän heti tunsi sydäntään kouristavan… Anna Sergêjewna astui puutarhan kautta, hänen käyntinsä oli väsynyttä, posket punottivat, ja silmät välkkyivät tavallista kirkkaammin pyöreän olkihatun alla. Hän heilutti kädessään hentoa metsäkukkaa, köykäinen mantilja oli valunut harteilta käsivarsille, ja leveät, harmaat hatunnauhat painuneet rintaa vasten. Bazârow astui hänen perässään, itseensä luottavana ja huolimattomana kuten ainakin, mutta hänen kasvojensa ilme, niin iloinen, jopa lempeä kuin olikaan, ei miellyttänyt Arkâdia.
— Hyvää huomenta! — murahti Bazârow hänelle hampaittensa välistä ja meni sisään.
Rouva Odintsôw puristi hajamielisenä Arkâdin kättä ja astui myöskin hänen ohitsensa.
"Hyvää huomenta!" arveli Arkâdi itseksensä: "Nytkös sitä vasta kohdattiinkin tänään?"