Aika se välisti lintuna lentää, välisti matona matelee, kuten tiettyä on, mutta erittäin hyvä on ihmisen olla silloin kuin hän ei huomaakaan, kiireestikö se kulkee vai verkkaanko vierii. Tällä tapaa juuri Arkâdi ja Bazârow viettivät rouva Odintsôwin luona kolmatta viikkoa. Siihen vaikutti osaltaan talossa vallitseva elämän-järjestyskin. Emäntä itse noudatti sitä ankarasti ja pakotti muutkin alistumaan sen alle. Talossa tapahtui kaikki määrättyyn aikaan.
Aamuisin, ummelleen kello kahdeksan, koko seura kokoontui teetä juomaan. Siitä aamiaiseen saakka kukin teki, mitä suvaitsi; emäntä se silloin keskusteli päällysmiehen kanssa — tilan talonpojat olivat nimittäin rahaverolla — antoi määräyksiä hovimestarille ja ylimmäiselle emäntäpiialle. Ennen päivällistä seura taas kokoontui, ja silloin jälleen keskusteltiin tai luettiin ääneen. Ilta käytettiin kävelyihin, korttipeliin, musikkiin. Kello puoli yksitoista emäntä vetäytyi omaan huoneesensa, antoi palvelusväelle käskyt huomiseksi ja kävi levolle.
Bazârowille ei ollut mieleistä tämä määränperäisyys, melkein juhlallinen säännöllisyys jokapäiväisessä elämässä. "Niinhän tässä liukuu kaikki kuin ratakiskoja myöten", puheli hän. Nuo livreapukuiset lakeijat, säädylliset hovimestarit loukkasivat hänen kansanvaltaista tuntoansa. "Jos tässä kerran niin hienoa on", arveli hän, "niin pitäisi päivälliselläkin esiintyä englantilaiseen tapaan, frakissa ja valkoisessa kaulaliinassa." Kerran hän puheli tuosta asiasta Anna Sergêjewnan kanssa, jonka käytöstapa oli sellaista, että vieras väistelemättä tuli lausuneeksi hänelle ajatuksensa. Anna Sergêjewna kuunteli häntä loppuun asti ja virkkoi:
— Omalta kannaltanne te olette oikeassa, ja kenties minä tässä kohden näytänkin hovin-emännältä, mutta elämä maalla ilman järjestystä ei käy laatuun: kovin tulisi ikäväksi elo ja olo.
Ja entiseen tapaansa kävi talossa kaikki edelleenkin.
Bazârow murahteli, mutta juuri siitä syystä, että "niin tässä liukui kaikki kuin ratakiskoja myöten", juuri siitä syystä hän sekä Arkâdikin viihtyivät tässä talossa hyvin. Sitä paitsi oli kummassakin nuoressa miehessä tapahtunut täällä muutos heti ensi päivästä saakka.
Bazârowissa, jota Anna Sergêjewna ilmeisestikin suosi, vaikka harvoin myöntyikin hänen mielipiteisinsä, alkoi ilmestyä omituista levottomuutta, jota hänessä ei milloinkaan ennen huomattu: hän oli herkkä ärtymään, puhui etenkehdaten, oli äkäisen näköinen eikä kestänyt asemillaan, ikäänkuin mikä hytkäyttelisi häntä. Arkâdi, joka omassa itsessään oli lopullisesti päättänyt olevansa rakastunut rouva Odintsôwiin, vaipui vähitellen hiljaiseen alakuloisuuteen. Tämä alakuloisuus ei kuitenkaan estänyt häntä lähenemästä Kâtjaa; vaikuttipa vielä senkin, että Kâtjan ja hänen välinsä kävivät tuttavallisiksi, ystävällisiksi. "Tuo toinen minua ei pidä arvossa! Minkäpäs sille! Mutta tämä herttainen olento ei minua hylji", arveli hän, ja sydän jälleen maistelemaan ylevämielisten tunteitten makeutta. Kâtjassa oli jonkunmoinen hämärä tunto siitä, että Arkâdi hakee hänen seurassaan jonkunlaista lohdutusta, eikä kieltänyt häneltä eikä itseltään tuommoisen puoleksi kainostelevan, puoleksi luottavan ystävyyden viatonta huvia. Anna Sergêjewnan läsnäollessa he eivät haastelleet keskenänsä: Kâtja se lyyhistyi kokoon sisaren sirkeän katseen alla; Arkâdi taasen, niinkuin rakastunut konsanaankin, ei voinut lempensä esineen läheisyydessä kiinnittää huomiotansa mihinkään muuhun. Sitä vastoin tuntui hänestä hyvältä, ollessaan kahden kesken Kâtjan kanssa.
Hän tunsi olevansa voimaton huvittamaan rouva Odintsôwia; hän arkaili ja joutui hämille, ollessaan kahden hänen kanssaan. Eikä toinenkaan tiennyt, mitä hänelle sanoa. Arkâdi oli hänelle liian nuori. Kâtjan kanssa Arkâdi sitä vastoin oli kuin kotonaan, kohteli häntä suopeasti eikä estellyt häntä kertomasta, mitä kaikkia vaikutelmia se ja se soittokappale tai novelli tai runo tai muut sen semmoiset vähäpätöiset asiat ovat häneen tehneet. Arkâdi puolestaan ei huomannut tai ei tahtonut tunnustaa olevansa itsekin huvitettu näistä "vähäpätöisistä asioista". Kâtja taas ei estänyt häntä suremasta. Arkâdi viihtyi Kâtjan, rouva Odintsôw Bazârowin seurassa, ja siksipä tavallisesti kävikin niin, että molemmat parit, oltuaan jonkun aikaa yhdessä, hajaantuivat eri haaroille, varsinkin kävelyretkillä. Kâtja ihaili luontoa, ja ihaili sitä Arkâdikin, vaikk'ei uskaltanut sitä itsellensä tunnustaa. Rouva Odintsôw oli jokseenkin penseä sitä kohtaan, samoin kuin Bazârowkin.
Ystävysten melkein alituinen erillä-olo ei jäänyt seurauksiansa vaille: heidän keskinäiset välinsä alkoivat muuttua. Bazârow lakkasi puhumasta Arkâdin kanssa rouva Odintsôwista, lakkasipa moittimasta hänen "aristokraatillisia kujeitaankin". Kâtjaa hän tosin kehuskeli kuin ennenkin, kehoittaen Arkâdia vain hillitsemään tytön taipumusta haaveiluihin, mutta nuo keskustelut olivat pikapäisiä, neuvot kuivia… Yleensäkin hän nyt entistä vähemmin seurusteli Arkâdin kanssa. Hän ikäänkuin kartteli, ikäänkuin häpesi ystäväänsä. Arkâdi huomasi kaiken tuon, mutta säilytti sen omana salaisuutenaan.
Oikeana syynä tähän "käänteesen" oli se tunne, minkä rouva Odintsôw oli Bazârowissa herättänyt. Ja tämä tunne se vaivasi häntä, saattoi häntä raivoon, ja jos ken, vaikka vihjaamallakaan olisi viitannut semmoisen mahdollisuuteen hänessä, niin heti hän olisi ylenkatseellisesti nauraa hohahtaen ja kyynillisesti sadatellen pannut vastaan. Bazârow oli kärkäs naisille ja naisen kauneudelle, mutta ihanteellinen, elikkä, hänen sanainsa mukaan, romantillinen rakkaus oli hänen mielestänsä höröntöröä, anteeksi-antamatonta tuulenpieksämistä, ritarilliset tunteet jonkunlaista hourupäisyyttä tai tautia, ja jo hän senkin seitsemän kertaa oli sanonut kummastelevansa, miks'ei Toggenburgia ja kaikkia noita minnesängereitä ja trubaduureja telkitty hulluinhuoneesen.