"Jos nainen sinua miellyttää", puheli hän; "niin koeta päästä selville vesille; ellei passaa, niin anna palttua ja käännä selkäsi: on sitä pitäjä meidän pitäjän takanakin."
Rouva Odintsôw miellytti häntä: huhut, mitä hänestä oli pantu liikkeelle, vapaus ja itsenäisyys tuon rouvan mielipiteissä, se ilmeinen suosio, jota Anna Sergêjewna häntä kohtaan osoitti — kaikki tuo näkyi puhuvan Bazârowin eduksi. Pian hän kumminkin huomasi, ett'ei tässä "selville vesille" pääsekään, mutta kääntää hänelle selkänsä, siihen ei hänessä ollut miestä, ja tämä häntä itseäänkin kummastutti. Veri kiehahtelemaan hänessä joka kerta kuin Anna Sergêjewna mieleen muistui; ja kyllä hän sen verensäkin olisi vielä saanut suistaneeksi, mutta hänessä oli herännyt jotain muuta, jota hän ei milloinkaan ollut myöntänyt olevaksi, jota hän myötäänsä oli ivaillut, ja joka loukkasi hänen ylpeyttään.
Keskusteluissaan Anna Sergêjewnan kanssa hän puhui entistä kylmäkiskoisemmalla halveksimisella kaikesta siitä, mikä romantillista on, mutta päästyään yksikseen, hän huomasi olevansa romantiko itsekin, ja se se häntä harmitti. Silloin hän läksi metsään, astua harppaili siellä pitkin askelin, taitellen tielle sattuvia oksia ja toruen sekä häntä että itseänsä, vuoroin taas kiipesi tallin-ylisille, heittäysi liiteriin, piti itsepäisesti silmiään kiinni ja pakotti itseänsä nukkumaan, mikä ei tietystikään aina onnistunut. Äkkiä tuossa kuvautuu hänen mieleensä, että nuo puhtoiset kädet kerran kietoutuvat hänen kaulaansa, että nuo ylpeät huulet vastaavat hänen suudelmiinsa, että katse noista viisaista silmistä hellänä, niin juuri, hellänä liittyy hänen katseesensa… Ja silloin hänen päätänsä huimasi, silloin hän vaipui unohdukseen, kunnes suuttumus jälleen leimahti hänessä liekkiin. Koettamalla hän koetti saada kiinni itseänsä jos jonkinlaisista "häpeällisistä" ajatuksista, niinkuin olisi tonttu häntä härnäillyt. Välisti tuntui hänestä, että rouva Odintsôwissakin on tapahtumaisillaan muutos: kasvonpiirteissä ilmenee silloin tällöin jotain erinomaista … kenties hän… Mutta silloin Bazârow tavallisesti polki jalkaansa lattiaan tai kiristeli hampaitaan tai pui nyrkkiä itselleen.
Eikä hän aivan väärässä ollutkaan. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen rouva Odintsôwin mielikuvitukseen, vetänyt hänen huomionsa puoleensa ja oli usein hänen ajatustensa aiheena. Kun Bazârow oli poissa, silloin Anna Sergêjewna ei ikävöinyt, ei odotellut häntä, mutta Bazârowin tultua näkyviin, hän heti vilkastui. Mielellään hän oleskeli Bazârowin kanssa kahden, mielellään keskusteli hänen kanssaan silloinkin kuin toinen suututti häntä tai loukkasi hänen makuansa, hienoja tapojansa. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut päästä perille hänestä ja selville omasta itsestänsä.
Kerran, heidän kävellessään puutarhassa, Bazârow äkkiä yrmeällä äänellä virkkoi aikovansa piakkoin lähteä isänsä luokse… Anna Sergêjewna kalpeni, niinkuin mikä olisi sydämeen pistänyt, niinkin kipeästi pistänyt, että hän sittemmin kauan aikaa mietiskeli, mitähän se mahtoi merkitä. Bazârowin tarkoitus tuolla tiedon-annolla ei lainkaan ollut panna häntä koetukselle, nähdäkseen, mikä seuraus muka sillä on. Ei ollut hänen tapansa "keksiä".
Asia oli se, että hän saman päivän aamuna oli kohdannut isänsä voudin, ukko Timofêjitshin, joka oli hoidellut häntä pikku poikana. Tämä Timofêjitsh, sukkela ja ketterä mies, tukka vanhuuttansa jo kellertävä, kasvot punaiset, ahavan polttamat, ja pikkuinen kyynelkarpalo sirrottavissa silmissä, oli äkkiä ilmestynyt hänen eteensä, yllään lyhyt mekko paksusta harmaansinisestä verasta, hihnanpätkä vyöllä ja rasvanahkaiset saappaat jalassa.
— Kas, sinäkö, äijä? Terve! — huudahti Bazârow.
— Hyvää huomenta, Jevgêni Vasiljewitsh! — vastasi ukko, hyvillään myhähtäen, jolloin miehen kasvot yltäänsä vetäytyivät ryppyihin.
— No mitäs läksit? Minuako panivat hakemaan vai?
— Ettäkö hakemaan? Eihän toki! — alkoi ukko laverrella, muistaen ankaria ohjeita, jotka oli lähtiessään saanut vanhalta herralta. — Kaupunkiin oli matka herrasväen asialle, ja tiellä sain kuulla armollisesta nuoresta herrasta, niin otin ja poikkesin tänne, jotta jos niinkuin ois saada nähdä armollista nuorta herraa… Mutta että niinkuin häiritä teitä … eihän toki!