Martin Petrovitsh kavahti jälleen.
— "Anna!" huudahti hän, "Rämpyttäisit edes pianolla jotakin. Se huvittaa nuoria herroja."
Katsahdin ympärilleni: huoneessa seisoi jonkunlainen pahanpäiväinen pianon haahmo.
— "Kyllä, isä hyvä", vastasi Anna Martinowna. "Mutta mitäpäs minä soittaisin? Tuskinpa se on vieraasta hauskaa."
— "No mitäs sinulle sitten siellä pinksionissa opetettiin?"
— "Olen jo unohtanut melkein kaikki tyyni … kielistäkin on useat haljenneet."
Anna Martinownan ääni oli varsin miellyttävä, heleä, ikäänkuin vaikeroiva … siihen laatuun kuin on muutamilla petolinnuilla.
— "No," virkkoi Martin Petrovitsh ja vaipui ajatuksiinsa. "Mutta", äänsi hän jälleen, "kukaties tahtoisitte katsella huviksenne meidän puimalavaa? Kyllä Wolodka tulee teille näyttämään. Wolodka, hoi!" huusi hän vävyänsä, joka yhä vielä talutteli hevostani pihalla. — "Saatapas nuori herra puimalavalle ja näytä ylipäänsä koko minun talouteni. Minun pitää hieman nukahtaa! Kas niin! Voikaa hyvin!" Hän läksi ulos ja minä perässä. Anna Martinowna rupesi nopeasti ja ikäänkuin harmissaan korjaamaan pöydältä. Kynnyksellä käännyin ja kumarsin hänelle, mutta hän ei ollut huomaavinaan kumarrustani, myhähtihän vain entistä häjymmin.
Minä otin Harlow'in vävyltä hevoseni ja läksin taluttamaan sitä päitsistä. Vävyn kanssa läksimme sitten puimalavalle, mutta siellä kun emme mitään merkillistä havainneet, eikä hänkään osannut luulla minussa nuoressa pojassa olevan erinomaista rakkautta talouden asioihin, niin palasimme puutarhan kautta maantielle.