— "Niin, mutta haistapas … se sitten on nahkaa se!"
Minä haistoin länkiä. Ne haisivat eltaantuneelta merelliseltä, muuta merkillistä niissä ei ollut.
— "No painakaahan puuta, istukaa tuohon tuolille, istukaa", virkkoi Harlow, laskeutuen itse sohvaan, jossa rupesi melkein torkkumaan, pani silmät kiinni ja oikein jo rupesi kuorsahtelemaan.
Minä katselin häntä ääneti enkä voinut tarpeekseni kummastella häntä: vuori mikä vuori. Äkkiä hän havahti.
— "Anna!" kiljasi hän, ja samassa hänen suunnaton vatsansa kohosi ja laski kuni meren aalto. "Mitäs sinä vitkailet! Joudu sukkelaan! Voi etkös sinä kuullut?"
— "Kaikki on valmiina, isä kulta, olkaa hyvä ja tulkaa", kuului tytär vastaavan.
Itsekseni minä ihmettelin, kuinka nopeasti Martin Petrovitsh'in käskyjä toimitettiin, ja läksin hänen perässään vierashuoneesen. Täällä oli pöytä katettuna punaisella valkokirjaisella liinalla. Pöydälle oli asetettu uunimaitoa, kermaa, vehnäleipää, jopa sokeriakin ja inkiväärää. Syödessäni tuossa makeaiseen suuhuni uunimaitoa, mörähti Martin Petrovitsh ystävällisesti: "syö veikkonen, syö armas ystävä, älä pane pahaksesi tämmöistä maan herkkua". Sen sanottuansa hän nuukahti nurkkaansa ja näkyi jälleen rupeavan torkkumaan. Edessäni seisoi liikahtamatta, silmät maassa, Anna Martinowna, ja ikkunasta minä näin kuinka hänen miehensä pihalla talutteli ratsuani, omin käsin pyhkien suitsien häätyjä.
VII.
Harlow'in vanhinta tytärtä ei äitini suosinut; hän sanoi Anna Martinownaa ylpeäksi rouvaksi. Anna Martinowna se tuskin koskaan kävi äitiäni tervehtimässä ja käyttihe äitini läsnäollessa hyvin arvokkaasti ja kylmästi, vaikka hän äitini avulla oli kouluunkin päässyt ja naimisiinkin joutunut; olipa hääpäivänään saanut äidiltäni tuhannen ruplaa pankossa sekä keltaisen turkin saalin, vähän jo pidetyn, se on kyllä totta. Anna Martinowna oli keskinkertaista kokoa, laihanläntä, hyvin vilkas ja nokkela liikunnoissaan; ruskeat, tuuheat hivukset, kauniit mustaveriset kasvot, joissa vähän omituisina, mutta kumminkin miellyttävinä esiintyi pari vaaleankeltaisia, pieniä silmiä; nenä suora ja hieno; huulet hienot nekin ja leuka "kuin naskali". Ken vaan häneen katsahti, virkkoi varmaankin itsekseen: "Kyllä sinua on hyvin viisas ihminen ja — äkäinen kanssa!" Ja kumminkin oli hänessä jotakin luoksensa vetävää; yksin nuo luomatkin, joita oli tiheässä hänen kasvoillansa, sopivat hänelle oikein hyvin ja lisäsivät hänen miellyttäväisyyttänsä. Kädet rinnalla huivin alla katseli hän silloin tällöin varkain minua ylhäältä alas (minä istuin, hän oli seisomassa): pahansuova hymy leijui hänen huulillansa, poskillansa ja hänen pitkäin silmäripsiensä siimeksessä.
— "Sinä lellitelty lapsi!" niin tuntui minusta puhuvan tämä hymy. Hänen hengittäessään laajenivat hänen sieramensa hieman — vähän outo seikka tuokin; mutta sittenkin tuntui minusta, että jos Anna Martinowna rakastuisi minuun taikka jos hän vaan suutelisi minua hienoilla kovilla huulillaan, niin olisin minä riemusta hypännyt hamaan lakeen. Tiesin kyllä hänet ankaraksi ja vaativaksi, tiesin kylän akkojen ja tyttöjen pelkäävän häntä kuin ruttoa, mitäpäs siitä! Anna Mnrtinowna kiihoitti sittenkin mielikuvitustani… Totta kyllä että minä siihen aikaan vastikään olin täyttänyt viisitoista vuotta, — ja siinä iässä! —