— "Onko kermaa kanssa?"
— "On."
— "No tuo pöytään sitten; minä sillä aikaa näytän vieraalle oman huoneeni. Astukaa sisään, olkaa niin hyvä", lisäsi hän, kääntyen minuun ja viitaten minua etusormellaan mukaansa. "Tänne käykää, tänne näin". Kotonansa hän teititteli minua: pitäähän näet isännän olla kohtelias. Hän saattoi minua käytävän kautta.
— "Kas täällä minä asun", virkkoi hän, harpaten kylki edellä kynnyksen yli leveästä ovesta sisään, — "ja tässä se on minun kamarinikin. Olkaa hyvä!"
Huone, johon olimme tulleet, oli hyvin iso, rappaamaton ja melkein tyhjä. Seinillä, epäjärjestykseen lyödyissä nauloissa riippui kaksi kasakinruoskaa, päivän polttama kolmikalkkoinen hattu, yksipiippuinen pyssy, miekka, jonkinlaiset kummalliset helalänget ja kuva, jossa tuulet puhaltavat kynttilään. Yhdessä nurkassa seisoi puinen sohva, katettu kirjavalla matolla. Kärpäsiä hyrisi sadottain katossa, mutta yleensä oli huone vilpoinen; kovin vaan tuntui siinä tuo omituinen metsän haju, joka Martin Petrovitsh'illä aina oli mukanaan.
— "No, eikö tämä ole hyvä huone?" kysäsi Harlow minulta.
— "Hyvin on hyvä".
— "Katsopas millaiset minulla on hollantilaiset länget", jatkoi
Harlow, jälleen ruveten sinuttelemaan minua. "Erinomaiset länget!
Juutalaiselta sain vaihdetuksi. Katsopas!"
— "Hyvät ovat!"
— "Erittäin mukavat!"