Ensimmäinen tieto, jolla kamaripalvelijani Prokofi (hän oli myös hovin jahtimestari) tervehti minua, oli se, että kurppia oli tullut suunnattomat parvet ja että Jeskovon (Harlow'in hovin) läheisessä lehdossa niitä oikein kihisee. Päivällisiin asti oli vielä kolme tuntia. Minä sieppasin pyssyn ja laukun sekä läksin Prokofin ja lintukoiran kanssa kiireimmän kaupassa Jeskovon koivikkoon. Kurppia oli siellä todellakin runsaasti. Tuhlattuamme noin kolmekymmentä laukausta, saimme viisi kuusi kurppaa ammutuksi.
Rientäissäni kotia saaliineni, huomasin minä tien vieressä talonpojan kyntämässä. Hänen hevosensa seisattui, ja mies, haukkuen itkevällä ja häjyllä äänellä, nyki armottomasti ohjaksista hevosen sivulle kääntynyttä päätä. Minä rupesin tarkastelemaan tuota onnetonta konia, jolta kylkiluut melkein pyrkivät näkyviin ja jonka hiestä märjät kyljet vapisivat ja kohoilivat epätasaisesti, niinkuin sepän palkeet. Siinähän oli kuin olikin vanha huononpäiväinen tamma, arpi olkapäässä, sama tamma, joka oli niin monta vuotta palvellut Martin Petrovitsh'ia.
— "Elääkö herra Harlow vielä?" kysäsin minä Prokofilta. Metsästys oli vallannut meidät kumpaisenkin mukanansa, niin ett'emme tähän saakka olleet muusta puhuneetkaan.
— "Elää kyllä. Kuinka niin?"
— "Hänenhän se on tämä hevonen. Onkos hän myönyt sen?"
— "Hevonen on totisesti herra Harlow'in, mutta myönyt hän sitä ei ole.
Se otettiin häneltä ja annettiin tuolle talonpojalle."
— "Mitenkä otettiin? Hänenkö suostumuksellansa?"
— "Hänen suostumustansa siihen ei ole kysytty. Niin", lisäsi Prokofi, vähän naurahtaen minun hämmästyneesen katseeseni, "täällä on teidän poissa-ollessanne kaikki muuttunut, niin että älä Herra saata. Nyt on siellä Sletkin herrana ja valtiaana."
— "Entäs Martin Petrovitsh?"
— "Martin Petrovitsh'ista on tullut se vihoviimeinen mies talossa.
Niin ruokitaankin kuin ruotuvaivaista. Lopun tekivät herrasta kokonaan.
Kyllä ne hänet vielä maantiellekin ajavat."