Minä en voinut sulattaa tuota ajatusta, että moisen jättiläisen saisi ajetuksi.
— "Mitäs Shitkow sitten arvelee?" kysyin viimein. "Onhan hän nainut toisen tyttären?"
— "Nainut?" toisti Prokofi ja naurahti nyt suun täydeltä. "Eihän häntä taloonkaan päästetä. Ei tarvita, muka; käännä muka rekesi toisapäin. Niinkuin sanottu: Sletkin on nyt herrana ja isäntänä."
— "Entäs morsian?"
— "Eulampiako Martinowna? Voi, nuori herra, sanoisin minä teille … mutta kovin olette nuori vielä. Sepä se. Täss' on tapahtunut semmoista, että heh, heh!… Kas! Diana näkyy seisovan!"
Koira seisoi todellakin liikahtamatta, tuuhean tammipensaan edessä, joka kasvoi tien viereisen kuopan partaalla. Me riensimme koiran luokse. Kurppa nousi pensaasta, me ammuimme kumpainenkin, mutta emme osanneet kumpikaan. Kurppa siirtyi toisaalle, me perään.
Kotia palatessani oli soppa jo pöydällä. Äiti torumaan minua.
— "Mitä tämä on?" sanoi hän närkästyneenä. "Ensimmäisenä päivänä jo annat odottaa itseäsi."
Minä ojensin hänelle ammutut kurpat. Hän ei katsahtanutkaan niihin.
Paitsi häntä oli huoneessa vielä Souvenir, Kvitsinski ja Shitkow. Virkaheitto majori istui kyyristyneenä melkein niinkuin kujeesta tavattu koulupoika. Hänen kasvoillaan näkyi sekaisin hämmästys ja harmi. Hänen silmänsä olivat tulleet punaisiksi.