— "Myrkyllinen käärme," virkkoi hän murheellisesti, koettamalla koettaen lausua jok'ainoan kirjaimenkin, "myrkyllinen käärme on minua pistänyt ja tyhjäksi tehnyt kaikki minun elämäni toiveet. Niin, Dmitri Semenovitsh, kertoisin minä teille kaikki tuon konnamaisen miehen kavalat vehkeet, mutta pelkään suututtavani äitinne." (Tässä iski mieleeni Prokofin lause: "kovin olette nuori vielä".) "On sitä tässä jo muutoinkin."
Shitkow rykäsi.
— "Kärsiä, kärsiä … se on ainoa mitä enää osaa tehdä", jatkoi hän, lyöden nyrkillä rintaansa. "Kärsi, kärsi vanha sotamies! Keisaria olet palvellut uskollisesti ja nuhteettomasti, niin! Et ole säästänyt hikeäsi etkä vertasi, ja kas nyt mihin kiikkuun jouduit." Vähän ajan perästä hän jatkoi, nyhkimällä imien kirsikkapuista piippuaan. "Annas olla, että kaikki tämä olisi tapahtunut armeijassa, ja asia olisi minusta riippunut, niin miekan lappeella minä olisin hänet pieksättänyt kolmeen vuoroon, toisin sanoen kunnes olisi tarpeensa saanut."
Sletkin otti piipun suustansa ja loi silmänsä avaruuteen, ikäänkuin mielessänsä ihaillen esille loitsimaansa kuvaa.
Souvenir lennähti saapuville ja rupesi härmäämään majoria. Minä poistuin heistä syrjään ja päätin, maksoi minkä maksoi, omin silmin nähdä Martin Petrovitsh'ia.
Lapsellinen uteliaisuuteni oli noussut ylimmilleen.
XVIII.
Huomenna läksin jälleen pyssy olalla koiran kanssa, mutta ilman Prokofia, Jeskovon koivikkoon. Päivä oli erin-omaisen ihana. Tuskinpa syyskuussa semmoisia päiviä muualla onkaan kuin Venäjällä. Niin oli tyyni, että sadan askelen päästä osasi kuulla kuinka orava hyppieli kuivia lehtiä myöten, kuinka irtaantunut oksa putosi puusta, ensin tarttuen alempiin oksiin, kunnes vihdoin putosi pehmoiseen ruohoon, putosi ainiaksi, ei se siitä enää liikahdakaan, vaan hiljakseen mätänee. Ilma ei ollut lämmin eikä viileä, vaan lemuisa ja ikäänkuin hapahko; hennosti ja miellyttävästi se karvasteli silmiä ja poskia. Pitkä hämähäkin kina, hieno kuin silkki ja valkoinen keränen keskellä leijui sinne tänne ja tarttuen pyssyn piippuun oikaisihe suoraan ilmassa — se tiesi pysyvää lämmintä ilmaa. Aurinko paistoi, mutta niin lempeästi kuin kuu. Kurppia kohtasin usean kerran, mutta niistä en suuria välittänyt, minä kun tiesin että koivikkoa kestää melkein Harlow'in kartanoon saakka, aina hänen puutarhansa aitaan. Sinnepäin minä painuin, vaikk'en ymmärtänyt, kuinka minä pääsisin itse kartanoon. Jopa rupesin epäilemään, sopikohan muka minun tunkeutua sinne, koska äitini oli suuttunut uuteen isäntäväkeen.
Äkkiä olin kuulevinani ihmisääniä lähelläni. Minä kuuntelemaan… Joku kulki metsässä, tullen suoraan minua kohti.
— "Miks'etkös sitä sitten sanonut", kuului naisen ääni.