— "Mene pois!"
— "Kulkaahan Martin Petrovitsh!"
Harlow painoi taaskin päänsä; ja minusta näytti kuin olisivat hänen tummenneet, ikäänkuin mullalla peitetyt, kasvonsa hiukan punehtuneet.
— "Tulkaa todellakin", jatkoin minä. "Mitäs te istutte ja itseänne rasitatte?"
— "Mitenkä: rasitatte?" kysyi hän, pannen painoa joka sanalle.
— "No niinpä vaan että rasitatte", toistin minä. Harlow vaikeni ja näkyi vaipuneen ajatuksiinsa.
Tästä vaitiolosta rohkaistuna päätin olla suora ja puhua suuni puhtaaksi. (Älkää unohtako, että minä olin silloin kaikkiansa viidentoista vanha.)
— "Martin Petrovitsh!" aloitin minä, istahtaen hänen viereensä. "Minä tiedän kaikki, ihan kaikki! Minä tiedän kuinka vävy kohtelee teitä, — tietysti tyttärienne suostumuksella. Ja millaisessa tilassa te nyt olette? Mutta eihän ole syytä epätoivoon!"
Harlow oli yhä vaiti. Vapa vaan oli kirvonnut hänen kädestään. Ja minä — voi kuinka ymmärtäväinen, millainen filosofi olinkaan mielestäni!
— "Kyllähän se on totta", jatkoin minä, "että te teitte varomattomasti, kun annoitte tyttärillenne kaikki tyyni. Se oli jalosti tehty enkä minä suinkaan rupea teitä moittimaan. Meidän aikoinamme tuollainen teko on harvinaista. Mutta jos teidän tyttärenne ovat niin kiittämättömät … niin teidän sopii osoittaa ylenkatsetta … niin juuri, ylenkatsetta … eikä ruveta suremaan…"