— "Sepä viisas naikkonen, se!" sanoi yksi.
— "Viekas kettu!" puuttui toinen, karkeampi mies puheesen. "Mesi kielessä, myrkky mielessä —"
— "Ja semmoinen saituri!" lisäsi kolmas. "Ryyppy ja palanen mätiä vaan miestä päälle — onkos tämä laitaa?"
— "Mitäpäs semmoiselta parempaa odottaisi?" sanoa pöläytti muuan tilan-omistaja, joka siihen saakka ei ollut puhunut mitään. "Tietäähän sen joka ihminen, että hän myrkytti miehensä."
Ihmeekseni ei kukaan katsonut tarpeelliseksi vastustaa tuommoista, varmaankin aivan perätöntä syytöstä. Tämä oli sitäkin ihmeellisempää, kun kaikki, huolimatta moitepuheista, kumminkin tunsivat kunnioitusta Anna Martinownaa kohtaan, yksin tuo karkeakin herra. Posrednikka se taas oikein innostui.
— "Korottakaa hänet valta-istuimelle!" huudahti hän, "niin siinä on teille — Semiramis tahi Katarina Toinen! Talonpoikain kuuliaisuus — erin-omaista. Lasten kasvatus — erin-omaista. Sitä älyä! Sitä ymmärrystä!"
Jääkööt nyt Semiramis ja Toinen Katarina sikseen, — se vaan on varma, että Anna Martinowna eli hyvin onnellista elämää. Sisällinen ja ulkonainen tyytyväisyys, sielun ja ruumiin terveys ja siitä seuraava suloinen tyyneys, — kaikki tuo tuli selvästi esiin hänessä itsessään, hänen puheessaan, kaikissa hänen oloissaan. Missä määrin hän tätä onnea ansaitsi on toinen asia.
XXXI.
Minä tiedustelin posrednikalta Eulampia Martinownaa ja sain tietää, ett'ei hänestä ole kuulunut mitään sen koommin kuin hän kotoa läksi ja että hän luultavasti jo aikaa sitten on muuttanut manalan majoille.
Niin virkkoi posrednikka … mutta minä olen vakuutettu siitä, että minä näin Eulampian, että minä kohtasin hänet. Asia oli seuraava.