— "Pahoin tekivät", kuului jälleen joukosta. Haudallakin seisoi Eulampia aivan kuin tympeytyneenä. Ajatukset häntä vaivasivat … raskaat ajatukset. Minä huomasin, että hän kohteli Sletkiniä, joka useampia kertoja koetti ruveta puheisin hänen kanssaan, aivan kuin ennen muinoin oli kohdellut Shitkow'ia, jopa pahemminkin.
Muutamia päiviä tämän jälkeen, levisi meidän tienoilla huhu, että Eulampia Martinowna Harlow oli ainaiseksi lähtenyt kotitalostaan, jättäen sisarelleen ja langolleen kaiken oman osansa ja otettuaan ainoastaan muutaman sadan ruplia …
— "Anna on, näen mä, ostanut itsensä vapaaksi", virkkoi äitini, "mutta sinulla, veikkonen, ja minulla", lisäsi hän Shitkow'ille, jonka kanssa pelasi pikettiä (Shitkow oli astunut Souvenir'in sijaan) "sinulla ja minulla on kädet tarmoa vailla."
Shitkow katsahti surumielisesti aimoisiin kouriinsa.
— "Ettäkö ei näissä olisi tarmoa", näkyi hän ajattelevan.
Pian tämän jälkeen muutin minä äitini kanssa Moskowaan asumaan, ja monta vuotta kului, ennenkuin minun oli tilaisuus nähdä Martin Petrovitsh'in tyttäriä.
XXX.
Näin minä heidät sentään.
Anna Martinownan kohtasin minä aivan omituisella tavalla. Tultuani äitini kuoleman jälkeen meidän tilalle, jossa en ollut käynyt viiteentoista vuoteen, sain minä posrednikalta (välitysmieheltä) kutsumuksen neuvotteluun muitten naapurien kanssa tilanomistajan lesken Anna Sletkinin kartanoon. (Siihen aikaan toimitettiin Venäjällä maanjakoa, niinkuin vieläkin, hyvin vitkallisesti). Tuo tieto ett'ei äiti-vainajani luumusilmäistä juutalaista enää ollut maailmassa, ei minua ensinkään surettanut; se täytyy minun tunnustaa. Mielelläni sen sijaan tahdoin nähdä hänen leskeänsä. Hän kuului olevan erin-omainen emäntä. Ja todellakin: hänen talonsa ja tilansa, itse päärakennuskin (minä katsahdin vasten tahtoanikin kattoon: se oli raudasta) — kaikki oli erin-omaisen hyvässä järjestyksessä, kaikki oli paikallaan, kaikki oli siistiä ja puhdasta, kaikki oli maalattu, mikä maalattava on, — ei sitä saksalainenkaan emäntä parempaa järjestystä pidä. Anna Martinowna itse oli tietysti vanhentunut; mutta tuo omituinen, kuiva ja ikäänkuin häjy sulous, mikä minua ennen oli niin miellyttänyt, ei ollut vieläkään kokonaan kadonnut hänestä. Hän puettu oli siihen tapaan kuin maalaiset, mutta somasti. Hän otti meitä vastaan kohteliaasti — hänestä ei koskaan sopinut sanoa: ystävällisesti —. Nähtyään minut, tuon hirmuisen tapauksen todistajan, ei hän edes räväyttänyt silmäänsäkään. Ei hän maininnut sanaakaan äidistäni, ei isästään, ei sisarestaan, ei miehestään, — ei kenestäkään, niinkuin olisi ollut hänellä suu täynnä vettä. Hänellä oli kaksi erittäin sievää solakkavartaloista tytärtä, kumpaisellakin suloiset kasvot ja iloiset, ystävälliset mustat silmät. Poika oli hänellä kanssa. Tämä näytti vähän tulevan isäänsä, mutta oli sentään uljas poika! Tilanomistajain keskustellessa keskenään istui Anna Martinowna rauhallisena, arvokkaana, osoittamatta sanottavaa itsepäisyyttä eikä oman voiton pyyntiä. Mutta ei kukaan ymmärtänyt omia etujansa niin hyvin kuin hän, eikä kukaan osannut niin hyvin tuoda esiin vakuuttavia todistuksia oikeuksiensa puolustamiseksi. Kaikki "tähän kuuluvat" lain pykälät, jopa ministeristön kiertokirjeetkin tunsi hän tarkoin. Hän puhui vähän ja hiljaisella äänellä, mutta jok'ainoa sana sattui kohdalleen.
Loppujen lopussa ilmoitimme me suostuvamme kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja teimme niin paljon myönnytyksiä, että ihmeeksi kävi itsemmekin. Paluumatkalla moniaat herrat tilan-omistajat oikein rupesivat haukkumaan omaa itseänsä. Kaikki ähkivät ja pyörittelivät päitään.