Nämä sanat: "pahoin tekivät", hyväksyttiin koko joukossa järkähtämättömänä tuomiona. Kansa julisti tuomionsa, sen ymmärsin heti. Minä huomasin myös, ett'ei Sletkin ensi alussa rohjennut antaa käskyjä. Ilman häntä nostettiin ruumis ylös ja kannettiin huoneesen. Häneltä lupaa kysymättä läksi pappi käymään kirkosta tarpeellisia kapineita; ja omin neuvoin kylän vanhinkin juoksi kylään hankkimaan hevosia kaupungissa-käyntiä varten. Eipä ankara Anna Martinownakaan uskaltanut tavallisella käskevällä äänellään määrätä veden kiehuttamista, jotta olisi lämmintä vettä ruumiin pesemistä varten. Hänen käskynsä oli pyynnön tapaista ja hänelle vastattiin tylysti…
Mielessäni pyöri aina vaan kysymys: mitä vainaja oikeastaan tahtoi sanoa tyttärelleen. Tahtoiko hän kirota tyttärensä, vai anteeksiko tahtoi antaa? Tulin vihdoin siihen päätökseen, että hän tahtoi antaa anteeksi.
Kolmen neljän päivän perästä oli Martin Petrovitsh'in hautajaiset. Hautauskulungit suoritti äitini, johon hänen kuolemansa oli koskenut kipeästi ja joka antoi määräyksen, ett'ei hautajaisiksi saa sääliä varoja. Itse hän ei tullut kirkkoon, sillä hän, kuten itse sanoi, ei tahtonut nähdä noita kahta hävytöntä ihmistä eikä tuota inhoittavaa juutalaista. Hän lähetti hautajaisiin Kvitsinskin, minut ja Shitkow'in, jota hän tästä puolin ei muuksi ylistellytkään kuin ämmäksi. Souvenir'iä ei hän sietänyt silmissäänkään ja oli vielä kauan jälkeenkin päin suutuksissaan häneen, sanoen häntä ystävänsä murhaajaksi. Tämä epäsuosio oli Souvenir'ille hyvin raskas. Hän kävellä hiiviskeli alin-omaa varpaillaan äitini makuukammion viereisessä huoneessa, osoitti jonkinlaista levotonta ja ilkeätä alakuloisuutta, hätkähteli tuon tuostakin ja jupisi "siinpaikass'".
Kirkossa ja surusaaton kestäessä olin huomaavinani että Sletkin oli jälleen elementissään. Hän puuhasi ja hääräsi kuten ennenkin, ahnaasti pitäen huolta, ett'ei kopekkaakaan kuluisi liikaa, vaikk'ei rahat lähteneetkään hänen taskustansa. Maksimka oli puettuna uuteen, äitini lahjoittamaan kasakiniin ja veteli kirkossa lauluparvelta niin kimeitä nuotteja, ett'ei hänen rakkauttansa vainajata kohtaan voinut tietysti kukaan epäillä! Sisaret olivat asianmukaisesti mustissaan kumpainenkin, mutta näyttivät enemmän hämmästyneiltä kuin murheellisilta, semminkin Eulampia. Anna oli ottanut päällensä nöyrän, paastoisen muodon. Hän ei kumminkaan pakoittanut kyyneleitä silmistänsä; pyyhkäisihän vaan usein hivuksiansa ja poskeansa kauniilla, laihalla kädellään. Eulampia oli ajatuksissaan. Tuon yleisen järkähtämättömän vieromisen, moitteen, minkä olin huomannut Harlow'in kuolinpäivänä, olin nytkin näkevinäni kaikkien kirkossa-olijain kasvoilla, kaikissa heidän liikkeissään, heidän katseissaan, mutta vielä hiljaisempana, vielä kylmempänä. Näytti siltä kuin kaikki nämä ihmiset olisivat tienneet, että synti, johon Harlow'in perhe oli itsensä vikapääksi tehnyt, että tuo suuri synti nyt oli sen Tuomarin edessä, joka oikein tuomitsee: heidän niin muodoin ei enää tarvinnut olla levotonna, ei tarvinnut olla närkästynyt. He rukoilivat hartaasti vainajan sielun edestä, vainajan, jota he hänen eläissään eivät suuresti rakastaneet, jota he pelkäsivät. Kovin äkisti oli kuolema tullutkin.
— "Ja jos näet olisi ollut mies viinaan menevä", puhui kirkossa talonpoika naapurilleen.
— "Kyllähän sitä juomattakin päihtyy", vastasi toinen. "Se on näet miten sattuu."
— "Pahoin tekivät", toisti ensimmäinen mies ratkaisevan sanan.
— "Pahoin tekivät", virkkoivat muut.
— "Kovahan se oli teille, se vainaja", virkoin minä eräälle miehelle, jota tunnustelin Harlow'in talonpojaksi.
— "Ka, tietty se, herrahan se oli", vastasi mies, "mutta pahoin ne tekivät sittenkin."