— "Henki meni!" jupisivat saapuville tulleet talonpojat. Juostiin kaivolle vettä hakemaan, tuotiin koko sangollinen ja kaadettiin Harlow'in päähän. Lika ja tomu läksi kasvoilta pois, mutta elottomat ne olivat edelleen. Tuotiin penkki; asetettiin se seinän vierukselle, jonka jälkeen Martin Petrovitsh'in ruumis suurella vaivalla nostettiin ylös ja pantiin ylös, pää seinää vasten nojaan. Kasakkipoika Maksimka läheni, laskeutui toiselle polvelleen ja pannen toisen jalkansa vähä taaksepäin, rupesi pitelemään entisen isäntänsä kättä. Siinä oli jotakin teatralista tuossa hänen asennossaan. Eulampia pysähtyi isänsä eteen kalman vaaleana, ja katsoi järkähtämättä häneen suurilla silmillään. Anna ja Sletkin eivät tulleet lähellekään.
Kaikki olivat vaiti, kaikki odottivat jotakin.
Vihdoin alkoi kuulua katkonnaisia korahtelevia ääniä Harlow'in kulkusta … juuri kuin olisi hän läkähtymäisillään. Senjälkeen kohotti hän hiljaa oikeata kättänsä (Maksimka kannatteli vasenta), avasi oikean silmänsä ja verkalleen katsahtaen ympärinsä, ikäänkuin olisi juopuneena johonkin kauhistavaan juopumukseen, päästi voivotuksen ja virkkoi: "taisin koskettaa itseni". Senjälkeen näkyi hän vähän miettivän ja lisäsi sitten: "siinä se nyt oli, se mus—ta var—sa!"
Sakea verivirta syöksähti hänen suustansa; koko ruumis rupesi vavahtelemaan.
— "Nyt on loppu!" ajattelin minä.
Mutta Harlow avasi vielä saman oikean silmänsä (vasen luomi oli hervotonna, niinkuin vainajalla) ja katsoa tuijottaen Eulampiaan, virkkoi tuskin kuuluvasti: "No niin, tytär: sinulle minä annan…" Kvitsinski viittasi kiivaasti papille, joka yhä vielä seisoi toisen rakennuksen portailla… Vanhus läheni, takertuen heikoilla polvillansa ahtaasen kaapuun. Äkkiä viskahtivat Harlow'in jalat kovin oudosti, vatsa elähti oudosti sekin; kasvoja myöten alhaalta ylöspäin kulki suonenveto. Samoin vääntyivät ja värähtivät Eulampiankin kasvot. Maksimka alkoi ristiä silmiänsä… Minua rupesi peloittamaan. Minä riensin portille ja, taakseni katsahtamatta, painoin pääni sitä vasten. Hetkisen kuluttua kuului kaikkien suusta takanani hiljainen äännähdys.
Minä ymmärsin että Martin Petrovitsh oli lähtenyt.
XXIX.
Mitä tahtoi hän kuollessaan sanoa tyttärelleen, kyselin itseltäni, kotiin ratsastaessani. Sinulle minä annan — kiroukseni, vaiko: anteeksiko? Satamaan rupesi jälleen, mutta minä ajoin käyntiä vain. Mieleni teki olla kauemmin aikaa yksinäni: tahdoin häiritsemättä vaipua mietteisini. Souvenir oli lähtenyt Kvitsinskin rattailla kotia. Niin nuori ja kevytmielinen kuin olinkaan siihen aikaan, ei minuun kumminkaan voinut olla koskematta tuo äkillinen, kaikinpuolinen (eikä ainoastaan osittainen) uusi tunne, minkä jokainen ihminen tuntee sydämmessään, nähtyään kuoleman, joko odottamattoman tahi odotetun (yks' kaikki!). Minä olin vast'ikään nähnyt kuoleman kaikessa juhlallisuudessaan, tärkeydessään, todellisuudessaan. Minä olin hämmästynyt, mutta sen ohella minun säikähtynyt, lapsellinen silmäni huomasi kumminkin heti sangen paljon. Minä huomasin, kuinka Sletkin nopeasti ja arjistellen viskasi pois pyssynsä, niinkuin varastetun kappaleen, kuinka kaikki samassa silmänräpäyksessä rupesivat vieromaan häntä ja hänen vaimoansa, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan; kuinka ihmiset astuivat pois heidän läheisyydestään. Eulampia oli tosin syypää yhtä paljon kuin hänen sisarensakin, mutta häneen tämä vierominen ei ulottunut. Päin vastoin herätti hän jonkinlaista sääliä, langeten kuolleen isänsä jalkain juureen. Mutta että hänkin oli syyllinen, sen tunsivat kaikki.
— "Pahoin tekivät ukolle", virkkoi muuan harmaapäinen talonpoika, nojaten, kuni muinaisajan tuomari, käsillään ja parrallaan pitkään sauvaan. "Teidän päällenne lankeaa tämä synti. Pahoin tekivät!"